Saurula: Koiruohon kaupunki

Tsernobyl-innostukseni imussa päädyin lainaamaan kirjastosta vuonna 2011 ilmestyneen kirjan Koiruohon kaupunki, jonka on kirjoittanut Kati Saurula. Alunperin Joonas bongasi tämän kirjan kirjastosta ollessamme Lappeenrannassa joululomalla, joten piti laittaa se heti Helsingin kirjastoonkin sitten varaukseen. Kuten jo annoinkin ymmärtää, Koiruohon kaupungin juoni pyörii Tsernobylin ja sen onnettomuuden ympärillä. Tämäkin olisi sopinut haasteessa useaan eri kohtaan (30, 34, 37, 45), mutta päädyinpä sijoittamaan sen nyt kohtaan 7: Kirjassa rikotaan lakia. Uhosin meneväni epämukavuusalueelleni lukemisessa ja sen näytän nyt totisesti heti alkuvuodesta tekevän, sillä vuoden ensimmäinen kirja oli novellikokoelma ja Koiruohon kaupunki taas jännityskirja, jossa oli jopa dekkarimaisia piirteitä. Ja minä raukka kun odotin jonkinlaista historiallista kertomusta! Odotukset eivät täyttyneet, mutta kuitenkin vähän hammasta purren sain kirjan luettua loppuun saakka.

Koiruohon kaupungin päähenkilö on Nadja, jonka vanhemmat pääsevät kolhoosista muuttamaan Pripyatin kaupunkiin ja siellä töihin ydinvoimalaan. Nadjan ollessa parikymppinen opiskelija voimala sitten poksahtaa ja loppukirjan ajan Nadja koittaa selvittää mitä hänen sittemmin edesmenneet vanhempansa oikeasti puuhailivatkaan päivätyönsä ohella. Salaisuuksien verhon raottuessa alkaa selvitä, että ehkä Pripyatin mallikaupunki ei ollutkaan yhtä rauhaisa tai perhe-elo yhtä auvoista kuin Nadjan aurinkoisissa lapsuusmuistoissa.

Mielestäni kirjan parasta antia oli sen alkupuoli, joka kuvasi elämää ja arkea Pripyatissa ja Tsernobylissa. Suhtauduin koko kirjan ajan aika nuivasti sen dekkarimaisuuteen, joka pääsi käyntiin kirjan puolen välin jälkeen, mutta ihan loppupuolella tempauduin lopulta tarinaan, joka tuntuikin tiivistyvän ja saavan enemmän puhtia vasta loppusivuilla. Loppuratkaisu myös yllätti, eikä ainakaan tällainen kokematon dekkarinlukija osannut sitä missään vaiheessa aavistaa. Historiallinen taustatyö oli kuitenkin selkeästi tehty ja kirjassa viittailtiin tuon tuosta neuvostoarkeen ja -ajattelutapaan, mikä oli mielenkiintoista, mutta välillä vähän päälleliimatun oloista eikä sinällään aina sopinut tarinaan tai henkilöiden ajatteluun, mutta osoitti kyllä Saurulan tuntevan aihetta. Muutenkin mielestäni tarinan luontevuudessa oli jonkin verran töksähtelevyyttä ja jopa jonkin verran kliseitä tai muuten epäuskottavia tai stereotyyppisiä henkilöitä ja kuvauksia. Vaikka fokalisaatio oli henkilöillä, kirjassa vilahteli kuitenkin tuon tuosta kaikkitietävä kertoja, joka osasi kertoa asioiden syyt ja taustat ja selittää sitä sun tätä. Koska kyseessä oli suomalaisen kirjoittama kirja, tarinaan oli tietenkin pitänyt saada melko runsaasti Suomi-viitteitä, joiden sopivuudesta tarinaan voi olla monta mieltä. Myös joitakin virheitä oikoluennassa oli kirjaan jäänyt, esimerkiksi henkilöiden nimet menivät parissa kohdassa sekaisin. Pidin kuitenkin toteutuksesta, jossa lukujen väliin siellä täällä oli lisätty neuvostoaikaisia lehtileikkeitä, mitkä käsittelivät Tsernobylia. Harmi, että nämä loppuivat alkupuoliskon jälkeen, sillä olisin suonut niitä tulevan kirjassa vastaan myöhemminkin etenkin onnettomuuden ja sen jälkipuinnin ympäriltä.

Vaikka pidin kirjaa vähän tylsänä ja sen kerrontaa omaan makuuni väkinäisenä, suoraa toimintaa Saurula osaa mielestäni kuvata hyvin. Kirjan parhaita ja sujuvimmin eteneviä kohtauksia olivat kuvaus valvontahuoneesta onnettomuusyönä sekä metrossa tapahtuva ampumavälikohtaus, jotka oli kuvattu dynaamisesti ja uskottavasti. Molempia lukiessa suorastaan pidätti hengitystään.

Kirjan lähtöasetelma oli mielestäni mielenkiintoinen ja kirja ihan lukemisen arvoinen, mutta mitenkään suuresti en siihen ihastunut. Ehkä jollain toisella se toimii paremmin.

Li: Kultapoika, smaragdityttö

Vuoden ensimmäinen kirja on Yiyun Lin kirjoittama novellikokoelma Kultapoika, smaragdityttö. Teos on julkaistu vuonna 2010 ja suomennettu vuonna 2012, ja se on osa Keltaisen kirjaston sarjaa. Kirja sisältää kahdeksan hyvin eri pituista novellia, jotka kaikki sijoittuvat Kiinaan. Esimerkiksi kirjan pisin novelli on lähemmäs 100-sivuinen (ja haukkaa aimo osan kaikista 250 sivusta) ja lyhyin vain muutaman sivun mittainen. Ihan kevyitä novellit eivät kuitenkaan ole, vaan niiden lukemiseen menee yllättävän kauan ja ne jättävät pitkän muistijäljen.

Kirja olisi sopinut hyvin moneenkin kohtaan haasteessa (esimerkiksi 4, 16, 18, 22, 43), mutta sijoitan se omassa listassani kohtaan 42: kirjassa on isovanhempia. Tarkemmin mietinnän jälkeen vain parissa novellissa itse asiassa esiintyy isovanhempia, mutta mielestäni kaikkien novellien teemat kuitenkin kietoutuvat nimenomaan sukupolvien välisten kuilujen, lapsettomuuden ja lapsien tai lastenlasten saamisen toiveiden ympärille. Toinen yhteisesti teoksesta nouseva teema on pariskuntien ja sukupuolten väliset suhteet, mihin teoksen nimikin viittaa.

Kirja maalaa kuvaa kiinalaisesta elämänmenosta, perheestä ja kulttuurista eri novellien kertojien kautta. Kirjan henkilöt eivät edusta kiiltokuvamaista ydinperheideaalia tai mallikansalaisia, vaan ovat monella tavalla väliinputoajia kiinalaisessa yhteiskunnassa: yksineläjiä, eronneita, leskiä, pettäjiä, lapsettomia yms. Samalla he ovat äärimmäisen inhimillisiä ja uskottavia kaikessa viallisuudessaan ja keskeneräisyydessään. Mielestäni Li kuvaa moralisoimatta ja ymmärtävästi tavallisen ihmisen osaa ja ajatusmaailmaa, joka ei suinkaan ole puolueeton tai puhtoinen, vaan jokaisella on omat itsekkäät motiivinsa ja vaikuttimensa, ja jokainen kantaa omaa ja sukunsa historiaa itsessään. Kuitenkin se tuntuu suhtautuvan lämpimän ymmärtävästi niin nuorten tyttöjen kuvia muotilehdissä ajankulukseen selailevaan pedofiiliin kuin pettäjiä narauttavaan mummojen etsiväkoplaan. Myös ihmisten välisissä suhteissa on kovuuden, itsekkyyden ja ristiriitojen ohella myös paljon aitoa lämpöä. Mielestäni teos loistaa juuri ihmisyyden kuvauksessaan.

Länsimaiselle lukijalle eksoottisia aiheita olivat esimerkiksi kuvaukset avioliiton välittäjistä ja vanhempien vallasta puolison valinnassa. Myös viittaukset moniavioisuuteen, maaseudun (kirjaimellisesti) avioliittomarkkinat ja ihmiskauppa voivat hätkähdyttää. Toisaalta länsimaiselle lukijalle teoksen myötä hahmottuu kiinalainen mielenmaisema, jonka eroissa länsimaisuuteen nousevat etenkin kungfutselaiset hyveet: vanhempien ja ylempien kunnioitus, uskollisuus, alistuminen kohtaloon, tyyneys ja viisaus.


Perhe-elämää ja sen puutetta Kiinassa

Novelleja yhdistää perheen merkitys, vanhempien sukupolvien auktoriteettiasema ja toisaalta yksinäisyys ja yhteisestä elämänmenosta vieraantuneisuus. Suvun jatkaminen ja sen tähden myös aviokumppanin löytyminen tuntuvat painavan pakon tavoin kaikkia henkilöitä ja paine tulee sekä ikääntyviltä vanhemmilta että yhteiskunnalta. Novellien vanhaksipiiaksi jääneet naiskertojat (tällainen oli huomattavan useassa novellissa) kuvaavat yhteiskunnan, naapureiden ja tuttavien toisaalta yrityksiä saattaa nuori nainen avioon ennen parhaiden päivien ohi menemistä, toisaalta kummeksuntaa ja paheksuntaa, jota normista poikkeavaan kohdistetaan. Yksinäiset vanhat naiset ovat outolintuja. Perheen perustamista odotetaan kyllä myös miehiltä, mutta iällä ei ole naisten tavoin niin kiirettä.

Kun tulin naimaikään, minulle alettiin tolkuttaa ensin hienovaraisesti, sitten suorasukaisemmin, että nuoren naisen parhaat vuodet ovat lyhyet, että kävisin päivä päivältä luotaantyöntävämmäksi kuin tuore litsiluumu, jolle ei löytynyt ostajaa ajoissa.  - - Sen sijaan luimme toisten ihmisten tarinoita, jotka olivat todellisempia kuin omamme; eihän meistä oman elämämme taitamattomina rakentajina ollut kilpailemaan niiden mestareiden kanssa. (s. 97)

Vanhempien kunnioitus nousee kirjassa tärkeäksi arvoksi ja myös lastenlasten saaminen on ennen kaikkea kunnioitusta omia vanhempiaan kohtaan, joka kunnollisen lapsen tulisi täyttää. Ikääntyneitä vanhempia myös hoidetaan kotona - tai otetaan puoliso oman huonokuntoisen vanhemman hoitajaksi. Maailma on yhteisöllinen: naapurusto tietää aina koko kylän asiat ja itseensä sulkeutuneihin suhtautudutaan epäilyksellä.

Kuvaukset aviopuolisoiden väleistä jäävät kenties tästä syystä etäisiksi, eivätkä henkilöt haekaan länsimaista ideaalia eli romanttista rakkautta. Useimmille avioliitto tuntuu olevan enemmänkin järkivalinta - sen sijaan naimattomuus hahmottuu oman halun seuraamiseksi. Ei rakkaus kirjasta kuitenkaan kokonaan puutu, se vain kohdistuu yleensä "väärään" kohteeseen: avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen, rikolliseen, mielenterveytensä menettäneeseen. Onnellisia pareja teoksesta sen sijaan ei tunnu löytyvän, vaan viestinä on enemmänkin, että vain nuorilla on kuvitelmia, vanhemmiten on alistuttava elämän väistämättömyyden edessä. Toisaalta lämpimimmät ihmissuhdekuvaukset kirjasta löytyvät juuri muualta kuin pariskunnista: läheinen suhde voi muodostua esimerkiksi oppilaan ja opettajan tai nuoren ja vanhan naisen välille. Myös vanhempien ja lapsen suhteet kuvataan usein lämpiminä ja välittävinä.

Mielestäni on hienoa, että teoksessa nousee heteronormatiivisuuden ja ydinperheideaalin sijaan esille myös erilaiset perheet: adoptiolapset, keinohedelmöitys, kommuunielämä, toinen puoliso vankilassa ja seksuaalivähemmistöt. Viimeisiä kuvataan vaivihkaa, rivien välistä ja tämä vaatii lukijaltakin hoksaavaisuutta. Tämä tukee kuvausta maailmasta, jossa homoseksuaalisuutta ei ääneen lausuttuna ole olemassa, mutta sitä esiintyy silti piilossa katseilta. Henkilöt eivät myöskään itse identifioidu seksuaalivähemmistöiksi kuten länsimaissa tehdään, vaan tilanteet ja suhteet kuvataan ohimenevinä, kaukaisina. Kun avioliitto ei houkuta, vaihtoehtoina on solmia kulissiavioliitto tai elää koko elämä yksin, mikä tosin on viimesijainen ja poikkeava vaihtoehto.

"Nuorena luulee rakkautta tärkeimmäksi asiaksi", professori Shan sanoi yhä ikkunaan päin. "Se on ihan luonnollista, vaikka toivonkin että olisit oppinut jotakin sinulle lukemistani kirjoista. Ihminen voi tuhlata elämänsä tavoittelemalla kukkaa peilistä, kuuta joesta, mutta sinulle en niin soisi käyvän." (s. 50)

Historian ja modernin painolasti

Teoksen Kiina tuntuu elävän välitilassa: menneen ja nykyisen välissä. Tämä korostuu novellissa Vankila, jossa Amerikassa elävä kiinalaispariskunta päättää turvautua moderniin teknologiaan ja keinohedelmöitykseen ja lähtee etsimään sopivaa kohdunvuokraajaa Kiinan köyhältä maaseudulta, jossa eletään köyhyydessä ja kurjuudessa, nähdään nälkää ja myydään ihmisiä kuin tavaroita. Vaikutelma syntyy myös siitä, että kirjassa on monia ihmisiä, jotka ovat ajatusmaailmaltaan ja arvoiltaan perinteisiä ja muistelevat menneitä, mutta elävät yksinäisinä suurkaupungeissa modernin vilinän keskellä. Perinteiset arvot (perhe, vanhempien kunnioitus, kurinalaisuus) iskeytyvät modernin elämän helppouteen ja notkeuteen sekä individualismiin, ja henkilöt tuntuvat kipuilevan tämän murroksen taitekohdassa.

Ailinin teki mieli saarnata pojantyttärelleen vanhempien kunnioittamisesta, mutta Ying pyörittelisi vain silmiään ja nauraisi hänen joutaville, ikäkuluille viisauksilleen. "Minä en ymmärrä, miksi joku haluaisi ravintolassa syödessään katsella näitä ammoisia tyttöjä.""Te näytätte kaikki kolme hirveän nuorilta ja viattomilta. Aidon kiinalaisilta.""Mutta tätä kuvaa ei kylläkään otettu ulkomaanpellejen viihdykkeeksi", Ailin sanoi apeasti. (s. 225) 

Monille henkilöille ristiriita aiheuttaa resignaatiota, kääntymistä pois maailmasta ja sen muutoksista: he tuntuvat ikään kuin "kelkasta tippuneilta". Esimerkiksi novellin Hänenlaisensa mies toistuva motiivi on lausuma: Minulla ei ole enää mitään sanottavaa tästä maailmasta. Monia nykyajan ilmiöitä kuvataankin juuri ikääntyneiden kiinalaisten silmin, joille on vaikea ymmärtää maailman muutosta. Novellissa Aika kiitää muutos konkretisoituu Eurooppaan muuttaneen lapsenlapsen muodossa, jonka todellisuus on aivan erilaista kuin isoäitinsä tämän iässä. Toisaalta alistuminen kohtaloon, välinpitämättömyys ja yksinäisyyteen vetäytyminen nousee myös teoksen vallitsevaksi mielialaksi. Kuten Kiinan historia, sukupolvet ja maailma, kaikki menee koko ajan eteenpäin. Ja paradoksinomaisesti pysyy samalla hätkähdyttävän paikallaan.

Vaarla: Westend

Ostin itselleni joululahjaksi Suvi Vaarlan Westendin. Oma suhtautumiseni rahaan on ollut aina jokseenkin paradoksaalinen: toisaalta  sitä kaipaisi hirveästi ja olen kova säästämään, mutta toisaalta en usko ylimääräisen rahan tekevän ketään onnelliseksi. Ehkä juuri siksi Westend kolahti niin kovaa, sillä samaistuin voimakkaasti päähenkilö Elinan ajatuksiin ja etenkin kuvauksiin tämän nuoresta aikuisuudesta, olenhan itsekin parhaillani opiskelija. Olen liian nuori tietääkseni mitään 90-luvun lamasta, mutta olin 13-vuotias finanssikriisin alkaessa vuonna 2008 ja muistikuvieni mukaan koko nuoruusikääni leimaa hokemat siitä, että huonosti menee, töitä ei ole eikä niitä valmistumisen jälkeen tule saamaankaan. Uskoa talouteen tai työmarkkinoihin ei siis pahemmin ole itsellänikään tai monilla sukupolveni edustajilla ole, minkä koin yhteiseksi kirjan päähenkilön kanssa, joka taas varttui aiemman laman varjossa. Toisaalta 80-luvun kuvattua huumaa oli vaikea ymmärtää: kirjassa kerrotaan nasevasti, että lama vei kouluista ruuatkin, kun lihapullia alettiin säännöstelemään: no mutta tämähän on ollut omaa todellisuuttani aina, ilman, että olisin sitä koskaan ihmetellyt (paitsi ettei meillä mitään lihapullia koskaan koulussa ollutkaan, vain keittoja, puuroa ja laatikoita). Tuntuu suorastaan utooppiselta kuvitella aikaa, jolloin talouslamaa ei vielä ilmeisesti osattu pelätä ja rahaa oli kunnilla ja valtiolla, uskottiin.

Westend alkaa 1980-luvulta, jolloin sen päähenkilö Elina on pikkutyttö, jonka isän yrityksellä menee niin sanotusti lujaa nousukauden nosteessa. Perhe muuttaa arvostetulle alueelle Westendiin, hankkii huviveneen ja ystävystää yhtälailla menestyvien naapurien kanssa. 90-luvun alun lama kuitenkin särkee kaiken: isän firma ajautuu konkurssiin, koti myydään ja palataan takaisin pieneen vuokraluukkuun, rahojen mennessä ulosottoon. Tämä vaikuttaa myös merkittävästi perheen sosiaalisiin suhteisiin sekä perheen sisäiseen dynamiikkaan ja ennen kaikkea se murtaa Elinan uskon tulevaisuuteen ja omaan pärjäämiseen, ja nuorena aikuisena Elina kuvataankin epävarmaksi ja turvallisuushakuiseksi nuoreksi, joka vetää lapsuuden kokemuksiaan riippakiven lailla perässään.

Kirja kuvasi vuoroin Elinan lapsuutta, vuoroin opiskeluaikaa, ja mielestäni tämä toteutus toimi hyvin. Kumpikaan osa ei myöskään tuntunut toistaan kiinnostavalta, kuten usein tämäntapaisissa kertomusrakenteissa käy, vaan koin molemmat tarinan puolet yhtä kiinnostaviksi. Tarina pitikin otteessaan tiukasti ja kirja oli vaikea laskea käsistään.

Kirjaa on kehuttu sen psykologisesta kuvauksesta: hiljaisin ja kilteinkin lapsi tarkastelee yllättävällä tarkkuudella vanhempiensa elämää eikä suinkaan jää sivuun perheen ongelmista, vaan padotut ja purkamattomat kokemukset seuraavat lasta aikuisuuteen saakka. Kun on nähnyt, miten haurasta kaikki maallinen mammona ja menestys on, voi aikuisuudessa vaikea olla vaikea luottaa omaan onneensa.

Toisaalta kirja kritisoi voimakkaasti kulunutta sananpartta siitä, että jokainen on oman onnensa seppä. Maailma ei useinkaan ole reilu ja sen epäreiluus saattaa musertaa ihmisen, joka ei pysty hyväksymään ja alistumaan kohtaloonsa. Parhaimmatkaan eivät aina pärjää, kun maailmantilanne ja talous lyövät vyön alle. Toisaalta kummeksuin ehkä kirjan rahakeskeisyyttä: raha ei nouse vain välineeksi, vaan se on itseisarvo, kaikista korkein mahti, joka määrää kirjan henkilöiden koko elämän suuntaa ja sujumista. Vastoin sananpartta "rahalla ei saa rakkautta", tuntuu kirjan sanovan, että ilman rahaa ei saa edes ihmissuhteita, sillä yksinäinen Elina tuntuu saavan kosketusta muihin ihmisiin vain rahan välityksellä.

Oma filosofiani on kuitenkin lähellä sitä toteamusta, johon Elinakin kirjan loppupuolella päätyy: sekä liiallinen rahamäärä että sen liiallinen puute ovat ihmiselle yhtä vahingollisia. Toisaalta kummatkin ovat aina subjektiivisia: suu säkkiä myöten.

Aleksijevits:Tsernobylista nousee rukous

Maailmankuvamme oli kuin lapsella. Elimme aapisen maailmassa. Emmekä vain me, vaan koko ihmiskunta viisastui Tsernobylin jälkeen... Aikuistui. Siirtyi toiseen ikäkauteen. (s. 193)

Vuoden 2019 vaikuttavin lukukokemus oli Svetlana Aleksijevitsin Tsernobylista nousee rukous (jossa pitäisi olla parikin hattuässää, joita suomalaisesta näppäimistöstä ei löydy). Kyseinen kirja on voittanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2015 ja syystäkin. Se on pikemminkin dokumentti kuin romaani, sillä teos koostuu haastatteluista, joita ovat antaneet ihmiset, jotka ovat tavalla tai toisella liittyneet Tsernobylin ydinvoimaonnettomuuteen 1989. Joukossa on niin Pripyatin kaupungin asukkaita, raivaustöihin osallistuneita, raivaajien vaimoja, maaseudun asukkaita, tiedemiehiä - aina vauvasta vaariin.

Teoksen vaikuttavuus nouseekin mielestäni juuri sen moniäänisyydestä. Monet luvut onkin nimetty tätä moniäänisyyttä korostaen, esimerkiksi Sotilaiden kuoro tai Lasten kuoro. Lukijan eteen avautuu kuva onnettomuuden laajuudesta: miten monia ihmisiä se koskettikaan kaikista eri väestönryhmistä, miten suuria ihmismassoja siirreltiin laskeuman tieltä, miten monet joutuivat jättämään kotinsa tai menettivät terveytensä. Toisille Tsernobyl oli taloudellinen ja inhimillinen katastrofi, toisille se tarjosi mahdollisuuden sankaritekoihin ja hetkelliseen kunniaan. Kirja käykin läpi koko ihmiselämän tunteiden kirjon eikä se olekaan pelkkää itkua ja hampaiden kiristelyä, vaan etenkin vapaaehtoisten raivaajien kertomukset ovat dynaamisia ja toiminnallisia, täynnä tarmoa ja kunnianhimoa. Siltikin nekin jättävät jälkeensä kysymyksen: oliko tuolla lähes uskomattomalla sankarihengellä mitään arvoa, jääkö siitäkin jäljelle vain varhainen kuolema ja tuhkaa?

Toisaalta kaiken massan keskeltä kirkkaimpana kuuluu aina yksittäisen ihmisen ääni: miten mullistavat vaikutukset Tsernobylillä oli yksitellen jokaisen sitä koskettaneen ihmisen henkilökohtaiseen omaan pieneen elämänpiiriin. Paperilla onnettomuudessa kuolleet tai siirretyt ovat vain numeroita (joita on vähätelty törkeästi, antaa Aleksijevits ymmärtää), mutta jokainen menetetty koti tai kuollut läheinen on ollut jonkun ihmisen koko elämä. Henkilökohtaiset haastattelut menevät lukijalla syvälle, luihin ja ytimiin asti, ja vaikka yksityiskohdat unohtuisivatkin, jää mieleen vain tyrmistys inhimillisen hädän ja tuskan syvyydestä. Tätä kirjaa ei voi liikuttumatta ja kauhistumatta lukea, sillä armottoman avoin kerronta pakottaa lukijankin käymään läpi samat raastavat tunneskaalat kuin niiden kertojatkin. Aleksijevitsin teksti mukailee puhuttua kieltä, mikä epäilemättä onkin yksi sen tehokeino. Toistot, ellipsit, tauot, keskeytykset ja suluissa esitetyt tekstin ulkopuoliset reaktiot (esimerkiksi "(itkee)") saavat tuntemaan, että haastatteleva olisi melkein lukijan itsensä edessä. Erityisen vaikuttava mielestäni oli kirjan ensimmäinen haastattelu, jonka on antanut palomiehen vaimo Ljudmila Ignatenko, ja joka suoraan vetää lukijan mukaansa ydinonnettomuuden syvimmän kauhun, epätoivon ja voimattomuudentunteen syövereihin. Monissa luvuissa kauneus ja karmeus kietoutuvat kauhistuttavalla ja groteskilla tavalla yhteen: Emme tienneet, että kuolema voi olla niin kaunis.

Vaikuttavaa ja mielenjäävää onnettomuudessa on myös kaiken järjettömyys, suorastaan järjenvastaisuus: Aleksijevits antaa ymmärtää, että onnettomuutta haluttiin jos ei kokonaan lakaista maton alle niin ainakin peitellä mahdollisuuksien mukaan. Miksei ihmisiä evakuoitu ajoissa? Miksei mitään kerrottu? Pysäyttäviä olivat etenkin haastattelut, joissa todettiin, että Neuvostoliitossa oli valmistauduttu huolellisesti ydinpommiin: jos Tsernobylin sijaan olisi räjähtänyt länsimainen ydinohjus, tietoa olisi kyllä ollut ja ihmiset olisi nopeasti evakuoitu suojaan, valtiolla oli jodivarastoja ja toimintasuunnitelmat. Kun ydinonnettomuuden aiheuttikin oma ydinvoimala, koko systeemi halvaantui, vastuu ei kuulunut kenellekään eikä sitä haluttu ottaa. Ihmiset pelkäsivät toisiaan neuvostojärjestelmässä, mitä kuvaa mielestäni hyvin tämä kohta kirjasta:

Ensireaktioni oli soittaa kotiin ja varoittaa vaimoa. Mutta kaikkia tutkimuslaitoksen puhelimia kuunneltiin. Voi tuota ikuista, vuosikymmenten mittaan iskostettua pelkoa! Kotona ei kukaan vielä tiedä... - - Pitäisikö minun soittaa?! Siitä voisi seurata ikävyyksiä. En enää pääsisi salaisiin projekteihin... (s. 292)

Onnettomuuden hoidossa tehtiin ja tehdään ilmeisesti yhä valtavia virheitä, joiden pohjimmainen syy tuntuu olevan vain viranomaisten välinpitämättömyys. Haastatellut kokevat, että heiltä salatttiin ja salataan asioita, onnettomuus kielletään. Epätietoisuus ei jäänyt vain onnettomuuteen vaan vaivaa valkovenäläisiä edelleen: onko Tsernobylista yhä vaaraa, miten se vaikuttaa laskeuma-alueella eläviin yhä edelleen? Toisaalta ihmisillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin elää elämäänsä eteen päin.

Heti ensimmäisinä päivinä onnettomuuden jälkeen kirjastoista hävisivät kaikki röntgensäteilystä, Hiroshimasta ja Nagasakista ja jopa röntgensäteistä kertovat teokset. Huhu kertoi, että viranomaiset olivat antaneet sellaisen käskyn, jotta ei syntyisi paniikkia. Meidän mielenrauhamme tähden. - - Minkäänlaisia lääkinnällisiä neuvoja ei annettu, mitään informaatiota ei annettu. Ne, joilla oli suhteita, hankkivat joditabletteja (niiden hankkiminen oli työn takana, sillä kaupunkimme apteekeista niitä ei saanut).- -Paikalle tulivat ensimmäiset ulkomaiset journalistit... Ensimmäinen kuvausryhmä... Heillä oli muoviset suojapuvut, kypärät, kumisaappaat ja -käsineet ja jopa kamera oli erityisessä suojuksessa. Ja heitä saatteli meikäläinen tyttö, tulkki, yllään kesämekko ja sandaalit...Ihmiset uskoivat jok'ikisen painetun sanan, vaikka missään ei julkaistu totuutta. (s. 133-134)

Tsernobylista nousee rukous on ehdottomasti ansainnut Nobelinsa. Teoksen luettuaan sen totuusarvoa jää kuitenkin pohtimaan: yksilölle subjektiivinen totuus on tietenkin aina täyttä totta, mutta kaikki mitä ihmiset muistavat tai kokevat, ei ehkä objektiivisesti olekaan. Toisaalta mielestäni teokselle sopii, että Aleksijevits tuo teoksessa esille myös (ilmeisen totuudenvastaiset) huhupuheet ja taikauskon, joita onnettomuudesta ihmisten välisessä puskaradiossa liikkui, mutta jotka entisestään lietsoivat epävarmuutta ja paniikkia. Näin tämä on kuitenkin koettu, ja juuri yksittäisen ihmisen mielenmaiseman ja tunnetilan Aleksijevits osaa elävästi maalata lukijan eteen.

Teos epäilemättä ei sovi herkille lukijoille, sillä se jää vaivaamaan pitkäksi aikaa. Mutta siitä huolimatta jokaisen tulisi lukea tämä vaikuttava ja lähtemättömän kokemuksen tekevä teos, sillä pohjimmiltaan näen siinä puolustuspuheenvuoron inhimillisyyden ja ihmisen puolesta.

Kuin hiileen puhaltaisi

Minulla on jo niin monenmonta blogia, etten viitsinyt tehdä enää uutta, vaan alkaa kirjoittamaan tämän ikivanhan lukion kursseja varten tehdyn blogin pohjalle. Ulkoasu ja teema sopikin tarkoituksiini hyvin, sillä tähän on tarkoituksenani koota lukemiani kirjoja ja kirjoittaa niistä muutama hassu sana jälkeenpäin.

 Olen yrittänyt ties miten monta kertaa aloittaa milloin mihinkin vihkoon tai muistikirjaan lukupäiväkirjaa, johon olisin kirjoittanut mietteitä luetuista kirjoista tai edes ylös mitä olen lukenut, mutta aina ne ovat jääneet. Ajatus on elänyt jo 12-vuotiaasta saakka, kun ystäväni kanssa toimimme ala-asteen kuudennen luokan ajan koulun kirjaston kirjastonhoitajina. Palkkioksi vaivasta meille annettiin lukupäiväkirjat, joka mielestäni oli jo silloin hyvä ajatus, mutta kirja jäi tyhjäksi ja nykyään se on jo kadonnut. Tällä kertaa ajattelin, että ehkä blogimuotoinen lukupäiväkirja pysyisi paremmin elossa, kun näitä tykkään kuitenkin kirjoittaa.

Omasta lukijaprofiilistani sen verran, että olin ihan viimeisiä luokallani ala-asteella, joka oppi lukemaan. Luokalle jäämiselläkin alettiin jo uhkailla, mutta kun lukemisesta lopulta sain kiinni, veikin se ihan mukanaan ja kirin nopeasti ohi luokkatovereistani. Siitä asti lukemista onkin ollut vaikea lopettaa. Kirjoja kuluu nopeasti, joskin viime vuosina yliopisto-opiskelut ja pinot koulukirjoja ovatkin rajoittaneet tätä harrastusta. Yliopiston alussa suoritin toisaalta perus- sekä aineopinnot kotimaisesta kirjallisuudesta ja tällöin lukeminen oli pakosta niin kiivasta (2-3 kirjaa viikossa), että sen jälkeen piti pitää melkein vuosi taukoa, että jaksoi lukea taas vain omaksi huvikseen. Tällä hetkellä aikasyistä vapaa-ajan lukeminen jää paljolti loma-aikoihin.

Erityisesti pidän historiallisista draamoista, paksuista romaanijärkäleistä, ennen 1920-lukua kirjoitetusta kirjallisuudesta sekä nyky-yhteiskuntaa kriittisesti käsittelevistä kirjoista. Erityisesti vierastan lajityypeistä dekkareita ja huumoria. Yritän kuitenkin päästä pois mukavuusalueeltani ja laajentaa repertuaariani eli lukea edes vähän myös novelleja ja nykykirjallisuutta.

A letter to my ex

Dear Mary

There are many kinds of days. Some of them are really good and other days are rainy and gloomy. But there isn’t a single day without me thinking of you. Sometimes you’re just a quick glimpse in my mind. For a minute I might feel how your gentle hands pet me or I hear you telling me how lovely a cat I am. Sometimes it’s almost like you’re more than just a distant memory, when you’re so alive in my mind that I might think you really are with me.

You never are here, though. Not since that day.

Do you still remember what happened to us? How life separated us?

But I would like to start from the beginning, not from the end. Because the day when I met you is the most precious day in my whole life. In some way, it’s also the very worst, but I didn’t know back then what would happen. I had grown up in a dark, little room with my mum and other cats. There were dozens of us kittens. Many people visited the room, but one day it was you who stepped inside. I remember I was very afraid of you at first. I hissed and hid behind my mum. Nonetheless you chose me and took me with you to your home.

The first night at that new place was the worst.

I was afraid of you, of everything. There were so many new smells, everything looked so big and weird and my mum and the other cats weren’t there with me. I meowed and searched for my mum everywhere, but there wasn’t anything that would have brought me comfort and shelter in your place.

Only you.

You held me in your lap, petted me and spoke quietly to me in that gentle voice of yours until I fell asleep. And you still didn’t leave me alone. You helped me through that horrible night when I felt just so utterly and completely alone.

It took some weeks, but I slowly got used to my new home. Finally it started to feel like home.

And I got used to you. I got to know you, I even started to like you. You became my everything. There wasn’t anybody at home when you were away (and I didn’t ever understand why you had to leave every morning) and I felt alone and bored. When you were with me, you played with me, gave me food, and petted me. I liked to sleep beside you and wake you up in the mornings. I hardly ever left you alone at home, I always came after you. When you ate, I sat on the chair next to you, when you read, I lay on your stomach, always watching what you were doing. I loved you like my only family and you never failed to tell me how adorable and nice a cat I was, how much you loved me.

Then, one day, everything changed. The day when that man moved into our house. He was tall and pale and you really liked to be with him all the time. You called him Mark. Suddenly it wasn’t just you and I anymore; there was always Mark, too. He sat next to you on the couch, slept beside you, did everything with you. When I think about it now, I guess he wasn’t really so bad. Mark tried to pet me and even make friends with me. But I was never able to let him into my world. Our world.

I was jealous, yes, but I had many reasons. You weren’t here only for me anymore since you spent all time with him. You didn’t pet me so often anymore. I wasn’t allowed to sleep in your bed since Mark said that it is unhygienic or something. I felt a little lonelier day by day. You didn’t seem to mind.

I thought that was hard. Oh, it really wasn’t and I wish now I had known it back then. Everything was still relatively nice, even though there was Mark.

At first I didn’t notice anything when your belly started growing. These kinds of things aren’t so important to us cats. I was in fact happy because you started to be more time at home and I had more time together with you, without Mark. Though there were many signs of an approaching change, I just didn’t notice them. You and he seemed to be so excited about something and almost ridiculous happy. And you brought some new, funny furniture into the house.

Just days before everything started finally falling completely apart, you petted and hugged me and told me for the last time how much you loved me. I loved you, too, and I tried to tell it to you by licking your nose. You laughed and sounded so happy - and for a moment I was again just a little kitten, not an adult cat.

A couple of days later you left home for many days. I missed you so much. But I finally made friends with Mark during those long days.

When you finally returned home, you had something… no, someone with you. I didn’t even notice it at first until the baby in your arms starting crying. I hated the sound immediately, I hated how you completely started ignoring me when he uttered even a sound. Mark was even worse; he was always near that little thing.

There were some things I understood very quickly about this new intruder. First, you and Mark called him Mattie. Secondly, you both loved him very much. Thirdly and lastly, I couldn’t stand him. He cried, smelled bad - and most importantly, stole all your time.

Before I even noticed it, I was completely ignored. You didn’t have any time for me. Mark didn’t care enough to notice me. Suddenly the only and most important thing at home was little Mattie.

Maybe I didn’t like him, but I really didn’t mean it when I one day went to see how the little one looked like and accidentally scratched him. He started screaming even before it and I was just startled.

Well, you didn’t understand it at all.

And when Mark and you started yelling at me, I became really frightened and for the first time in years, I hissed at you.

I regret it - the hissing - more than anything.

But I guess it didn’t even matter. All you worried parents could see, was the scratch on Mattie’s face, all you could hear was his crying.

I didn’t know how it happened, but after this, you could hardly even look at me anymore. When I think about it nowadays, I guess you regretted it, too. But it was too late. I don’t know how much you wanted it, but it didn’t take more than days when my whole world fell apart and that day dawned.

They were some new faces (an old lady and two teenagers) who came to our home and they took me away with them. You said goodbye and petted me for the very last time. Then I was forced to start my new life with them, in a strange new place and amongst strange new people.

I will never forget the look in your eyes, how you looked that morning. There were you, Mark and Mattie at the door. Unfortunately I didn’t have a place in your perfect, little family.

“Dangerous”, you said. I never hurt you. Even the little accident with Mattie was just an accident. And still you let me down, abandoned me.

It has been years since then. I’m an old cat already and live nicely in this new house. There was also another cat before, but she passed away years ago. I’m pretty sure it will soon be my turn but we cats are too proud to think about it before we have to. My life has been nice, I have always had enough food and water and my new family has taken good care of me.

I’m not bitter that you gave me away, that you couldn’t trust me anymore. Those feelings have already faded away during all these years. Nowadays I’m just a little disappointed and wistful when I think of you. You said you loved me and still abandoned me so easily. I guess you just loved Mattie more than me.

But I have never stopped loving you.

I love my new life, home and family, too. But I also love you.

I hope you became happy, that you and Mark didn’t break up, that Mattie turned out to be a fine boy and you had more kids.

But I also hope you haven’t forgotten me.

Because I could never forget you.

I had the best days of my life with you.

I still can’t believe we are really in Hawaii

Dear diary

”Everything is so exotic and amazing!” was my first thought when I woke up this morning. Although we have already been here for five days, I still can’t believe we are really in Hawaii!

I was the sleepyhead again today, everyone woke up before me. It was about ten o’clock already when my mum woke me up. I didn’t even have time to eat my breakfast properly before my little sister started complaining that she wants go to the beach already. But she had to wait for a moment, because I’m really too lazy to hurry because of her...

It took a while, but after I had finished my breakfast and dressed up, we finally left for the beach near to our hotel. Sadly dad had a migraine (he said it was because of the heat - and I have to admit, the weather was way too hot for my taste) so he stayed at the hotel. We spent about two hours on the beach. My little sister, Emma, really had fun, deciding by the way she was smiling all the time; when she was making a sandcastle and a particularly big wave hit the beach, or when she was swimming with her new swim ring. She even made friends with some little German girl, even though they didn’t even speak the same language! Emma spoke Finnish of course and that other girl German, but it didn’t disturb their playing in any way. Children are pretty amazing in their own way, aren’t they? Anyway, I sunbathed the whole time and read some silly magazine. I’m really not going to forget the sunscreen ever again like I did on the first day!

We checked at the hotel if dad was already alright, but he still wanted to rest. Mum also wanted to stay in our hotel for a while room and sleep a little. But my little sister - no way. She was already going to the hotel swimming pool. And because my parents wanted to take a nap and they are “old and frail” as they said, it was me who had to go with Emma.

After all we had the pretty good “sister-time” together. We swam in the swimming pool and mainly just played the fool. There was a little kiosk next to the swimming pool and we bought ice cream. Emma dropped her ice cream accidentally but the salesman in the kiosk was really nice and gave her a new ice cream for free! And then we swam a little more since Emma never seems to get tired of it.

After a couple of hours she finally agreed to go back to our hotel room. Mum and dad were still sleeping (What about “a quick nap”?) so we decided to wake them up. Mum was just like “oh, how did I sleep this much”, but dad still had a migraine, if just slightly and it didn’t bother him so badly anymore. We spent some time in our hotel room. Mum still wanted to rest a little and I also tried to take it easy for a while and read a book. But Emma bustled something all the time, since it’s so hard for her to stay in a place even for a little moment.

In the evening we got up and went to search for some nice restaurant. Dad was already better so he could come with mum, me and Emma, too. We walked all over the town, but it didn’t really matter because there was so much to see. Everything is so different here than in Finland! Even the air tastes and feel different. There are so many scents in the air; flowers, the sea, food etc... People are much friendlier and everyone looks so happy - though most of the people here are tourists. Well, who wouldn’t be relaxed on holiday. But this place has to have an effect on the people’s moods, I’m sure. Everything is so beautiful and exotic!

It took pretty a long time, but finally we found a good restaurant on the beach. The sea was quite near to the restaurant and the whole place was quite full of feeling. I and Emma ate only spaghetti, but dad and mum wanted to try some local, exotic-looking food. It looked just weird, but dad liked it. Though mum wasn’t so impressed at all. We also ate ice cream for dessert and mum drank an espresso.

When we had eaten and dad had paid the bill, we walked on the beach for a while before going back to the hotel. Mum was pretty worried all the time that Emma would run away and get lost, but then again, she is always worried about her.

After the little walk, we went back to our hotel. Now I am here on my bed writing this diary. I’m pretty tired and I think I should already stop and go to sleep. It was a wonderful day again. I’m so happy that we still have many days left and we don’t have to go yet back to Finland for many days. I feel I would just spend a lifetime here. How such beautiful places like Hawaii even can exists? I’m sure it will be fantastic tomorrow, too.