Luin Laila Hirvisaaren kirjoittaman romaanin ”Minä, Katariina”.
Jos teos olisi ruokapöytä, olisi mahtipontinen illallinen katettu pitkälle, kultauksin koristellulle pöydälle. Itse ruokalajit olisivat venäläisiä, mutta johonkin nurkkaan olisi asetettu koruton kulho jotakin vaatimatonta saksalaista perusruokalajia. Muut annokset olisivat hyvinkin näyttäviä ja taidolla valmistettuja, jottei kukaan ruokailijoista jäisi varmasti vaille mitään eikä lähtisi pöydän äärestä tyhjin vatsoin. Ahneimpien ruokailijoiden tulisi kuitenkin varoa ylensyöntiä. Mutta kaiken runsauden keskellä jonkin yksinäisen kermaleivoksen sisään olisi kätketty myrkkyä, jonka tarkoituksena olisi salamurhata keisarinna Katariina II…
Jos teos olisi lääke, se auttaisi pahimpaankin historiannälkään ja prinsessasatujen kaipuuseen. Mutta liian suurta annostusta yhdelle päivälle pitäisi varoa, sillä mahdollisia sivuvaikutuksia olisivat silmien kuivuminen ja päänsärky. Tämä lääke myös aiheuttaisi herkästi riippuvaisuutta.
Jos teos olisi matkakohde, sisältäisi se pitemmän kierroksen kuin vain yksittäisen matkakohteen, koko ajan oltaisiin liikkeellä eikä missään satunnaisessa paikassa viivyttäisi kauaa. Matka kulkisi Saksasta Puolan läpi aina Venäjälle ja kuljettaisi läpi hulppeiden palatsien ja puistojen. Matkanteko voisi olla kylmää ja epämukavaa, mutta lopulta matkustavaiset pääsisivät paistattelemaan tsaarien ajan loistossa ja yltäkylläisyydessä. Lopulta koko matkan tärkein piste olisi Pietari Talvipalatseineen. Jossain lähellä voisi kuitenkin aavistaa köyhät, harmaat töllit, mutta ne eivät tälle ylelliselle matkareitille kuuluisi...
