Vaarla: Westend

Ostin itselleni joululahjaksi Suvi Vaarlan Westendin. Oma suhtautumiseni rahaan on ollut aina jokseenkin paradoksaalinen: toisaalta  sitä kaipaisi hirveästi ja olen kova säästämään, mutta toisaalta en usko ylimääräisen rahan tekevän ketään onnelliseksi. Ehkä juuri siksi Westend kolahti niin kovaa, sillä samaistuin voimakkaasti päähenkilö Elinan ajatuksiin ja etenkin kuvauksiin tämän nuoresta aikuisuudesta, olenhan itsekin parhaillani opiskelija. Olen liian nuori tietääkseni mitään 90-luvun lamasta, mutta olin 13-vuotias finanssikriisin alkaessa vuonna 2008 ja muistikuvieni mukaan koko nuoruusikääni leimaa hokemat siitä, että huonosti menee, töitä ei ole eikä niitä valmistumisen jälkeen tule saamaankaan. Uskoa talouteen tai työmarkkinoihin ei siis pahemmin ole itsellänikään tai monilla sukupolveni edustajilla ole, minkä koin yhteiseksi kirjan päähenkilön kanssa, joka taas varttui aiemman laman varjossa. Toisaalta 80-luvun kuvattua huumaa oli vaikea ymmärtää: kirjassa kerrotaan nasevasti, että lama vei kouluista ruuatkin, kun lihapullia alettiin säännöstelemään: no mutta tämähän on ollut omaa todellisuuttani aina, ilman, että olisin sitä koskaan ihmetellyt (paitsi ettei meillä mitään lihapullia koskaan koulussa ollutkaan, vain keittoja, puuroa ja laatikoita). Tuntuu suorastaan utooppiselta kuvitella aikaa, jolloin talouslamaa ei vielä ilmeisesti osattu pelätä ja rahaa oli kunnilla ja valtiolla, uskottiin.

Westend alkaa 1980-luvulta, jolloin sen päähenkilö Elina on pikkutyttö, jonka isän yrityksellä menee niin sanotusti lujaa nousukauden nosteessa. Perhe muuttaa arvostetulle alueelle Westendiin, hankkii huviveneen ja ystävystää yhtälailla menestyvien naapurien kanssa. 90-luvun alun lama kuitenkin särkee kaiken: isän firma ajautuu konkurssiin, koti myydään ja palataan takaisin pieneen vuokraluukkuun, rahojen mennessä ulosottoon. Tämä vaikuttaa myös merkittävästi perheen sosiaalisiin suhteisiin sekä perheen sisäiseen dynamiikkaan ja ennen kaikkea se murtaa Elinan uskon tulevaisuuteen ja omaan pärjäämiseen, ja nuorena aikuisena Elina kuvataankin epävarmaksi ja turvallisuushakuiseksi nuoreksi, joka vetää lapsuuden kokemuksiaan riippakiven lailla perässään.

Kirja kuvasi vuoroin Elinan lapsuutta, vuoroin opiskeluaikaa, ja mielestäni tämä toteutus toimi hyvin. Kumpikaan osa ei myöskään tuntunut toistaan kiinnostavalta, kuten usein tämäntapaisissa kertomusrakenteissa käy, vaan koin molemmat tarinan puolet yhtä kiinnostaviksi. Tarina pitikin otteessaan tiukasti ja kirja oli vaikea laskea käsistään.

Kirjaa on kehuttu sen psykologisesta kuvauksesta: hiljaisin ja kilteinkin lapsi tarkastelee yllättävällä tarkkuudella vanhempiensa elämää eikä suinkaan jää sivuun perheen ongelmista, vaan padotut ja purkamattomat kokemukset seuraavat lasta aikuisuuteen saakka. Kun on nähnyt, miten haurasta kaikki maallinen mammona ja menestys on, voi aikuisuudessa vaikea olla vaikea luottaa omaan onneensa.

Toisaalta kirja kritisoi voimakkaasti kulunutta sananpartta siitä, että jokainen on oman onnensa seppä. Maailma ei useinkaan ole reilu ja sen epäreiluus saattaa musertaa ihmisen, joka ei pysty hyväksymään ja alistumaan kohtaloonsa. Parhaimmatkaan eivät aina pärjää, kun maailmantilanne ja talous lyövät vyön alle. Toisaalta kummeksuin ehkä kirjan rahakeskeisyyttä: raha ei nouse vain välineeksi, vaan se on itseisarvo, kaikista korkein mahti, joka määrää kirjan henkilöiden koko elämän suuntaa ja sujumista. Vastoin sananpartta "rahalla ei saa rakkautta", tuntuu kirjan sanovan, että ilman rahaa ei saa edes ihmissuhteita, sillä yksinäinen Elina tuntuu saavan kosketusta muihin ihmisiin vain rahan välityksellä.

Oma filosofiani on kuitenkin lähellä sitä toteamusta, johon Elinakin kirjan loppupuolella päätyy: sekä liiallinen rahamäärä että sen liiallinen puute ovat ihmiselle yhtä vahingollisia. Toisaalta kummatkin ovat aina subjektiivisia: suu säkkiä myöten.

Aleksijevits:Tsernobylista nousee rukous

Maailmankuvamme oli kuin lapsella. Elimme aapisen maailmassa. Emmekä vain me, vaan koko ihmiskunta viisastui Tsernobylin jälkeen... Aikuistui. Siirtyi toiseen ikäkauteen. (s. 193)

Vuoden 2019 vaikuttavin lukukokemus oli Svetlana Aleksijevitsin Tsernobylista nousee rukous (jossa pitäisi olla parikin hattuässää, joita suomalaisesta näppäimistöstä ei löydy). Kyseinen kirja on voittanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2015 ja syystäkin. Se on pikemminkin dokumentti kuin romaani, sillä teos koostuu haastatteluista, joita ovat antaneet ihmiset, jotka ovat tavalla tai toisella liittyneet Tsernobylin ydinvoimaonnettomuuteen 1989. Joukossa on niin Pripyatin kaupungin asukkaita, raivaustöihin osallistuneita, raivaajien vaimoja, maaseudun asukkaita, tiedemiehiä - aina vauvasta vaariin.

Teoksen vaikuttavuus nouseekin mielestäni juuri sen moniäänisyydestä. Monet luvut onkin nimetty tätä moniäänisyyttä korostaen, esimerkiksi Sotilaiden kuoro tai Lasten kuoro. Lukijan eteen avautuu kuva onnettomuuden laajuudesta: miten monia ihmisiä se koskettikaan kaikista eri väestönryhmistä, miten suuria ihmismassoja siirreltiin laskeuman tieltä, miten monet joutuivat jättämään kotinsa tai menettivät terveytensä. Toisille Tsernobyl oli taloudellinen ja inhimillinen katastrofi, toisille se tarjosi mahdollisuuden sankaritekoihin ja hetkelliseen kunniaan. Kirja käykin läpi koko ihmiselämän tunteiden kirjon eikä se olekaan pelkkää itkua ja hampaiden kiristelyä, vaan etenkin vapaaehtoisten raivaajien kertomukset ovat dynaamisia ja toiminnallisia, täynnä tarmoa ja kunnianhimoa. Siltikin nekin jättävät jälkeensä kysymyksen: oliko tuolla lähes uskomattomalla sankarihengellä mitään arvoa, jääkö siitäkin jäljelle vain varhainen kuolema ja tuhkaa?

Toisaalta kaiken massan keskeltä kirkkaimpana kuuluu aina yksittäisen ihmisen ääni: miten mullistavat vaikutukset Tsernobylillä oli yksitellen jokaisen sitä koskettaneen ihmisen henkilökohtaiseen omaan pieneen elämänpiiriin. Paperilla onnettomuudessa kuolleet tai siirretyt ovat vain numeroita (joita on vähätelty törkeästi, antaa Aleksijevits ymmärtää), mutta jokainen menetetty koti tai kuollut läheinen on ollut jonkun ihmisen koko elämä. Henkilökohtaiset haastattelut menevät lukijalla syvälle, luihin ja ytimiin asti, ja vaikka yksityiskohdat unohtuisivatkin, jää mieleen vain tyrmistys inhimillisen hädän ja tuskan syvyydestä. Tätä kirjaa ei voi liikuttumatta ja kauhistumatta lukea, sillä armottoman avoin kerronta pakottaa lukijankin käymään läpi samat raastavat tunneskaalat kuin niiden kertojatkin. Aleksijevitsin teksti mukailee puhuttua kieltä, mikä epäilemättä onkin yksi sen tehokeino. Toistot, ellipsit, tauot, keskeytykset ja suluissa esitetyt tekstin ulkopuoliset reaktiot (esimerkiksi "(itkee)") saavat tuntemaan, että haastatteleva olisi melkein lukijan itsensä edessä. Erityisen vaikuttava mielestäni oli kirjan ensimmäinen haastattelu, jonka on antanut palomiehen vaimo Ljudmila Ignatenko, ja joka suoraan vetää lukijan mukaansa ydinonnettomuuden syvimmän kauhun, epätoivon ja voimattomuudentunteen syövereihin. Monissa luvuissa kauneus ja karmeus kietoutuvat kauhistuttavalla ja groteskilla tavalla yhteen: Emme tienneet, että kuolema voi olla niin kaunis.

Vaikuttavaa ja mielenjäävää onnettomuudessa on myös kaiken järjettömyys, suorastaan järjenvastaisuus: Aleksijevits antaa ymmärtää, että onnettomuutta haluttiin jos ei kokonaan lakaista maton alle niin ainakin peitellä mahdollisuuksien mukaan. Miksei ihmisiä evakuoitu ajoissa? Miksei mitään kerrottu? Pysäyttäviä olivat etenkin haastattelut, joissa todettiin, että Neuvostoliitossa oli valmistauduttu huolellisesti ydinpommiin: jos Tsernobylin sijaan olisi räjähtänyt länsimainen ydinohjus, tietoa olisi kyllä ollut ja ihmiset olisi nopeasti evakuoitu suojaan, valtiolla oli jodivarastoja ja toimintasuunnitelmat. Kun ydinonnettomuuden aiheuttikin oma ydinvoimala, koko systeemi halvaantui, vastuu ei kuulunut kenellekään eikä sitä haluttu ottaa. Ihmiset pelkäsivät toisiaan neuvostojärjestelmässä, mitä kuvaa mielestäni hyvin tämä kohta kirjasta:

Ensireaktioni oli soittaa kotiin ja varoittaa vaimoa. Mutta kaikkia tutkimuslaitoksen puhelimia kuunneltiin. Voi tuota ikuista, vuosikymmenten mittaan iskostettua pelkoa! Kotona ei kukaan vielä tiedä... - - Pitäisikö minun soittaa?! Siitä voisi seurata ikävyyksiä. En enää pääsisi salaisiin projekteihin... (s. 292)

Onnettomuuden hoidossa tehtiin ja tehdään ilmeisesti yhä valtavia virheitä, joiden pohjimmainen syy tuntuu olevan vain viranomaisten välinpitämättömyys. Haastatellut kokevat, että heiltä salatttiin ja salataan asioita, onnettomuus kielletään. Epätietoisuus ei jäänyt vain onnettomuuteen vaan vaivaa valkovenäläisiä edelleen: onko Tsernobylista yhä vaaraa, miten se vaikuttaa laskeuma-alueella eläviin yhä edelleen? Toisaalta ihmisillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin elää elämäänsä eteen päin.

Heti ensimmäisinä päivinä onnettomuuden jälkeen kirjastoista hävisivät kaikki röntgensäteilystä, Hiroshimasta ja Nagasakista ja jopa röntgensäteistä kertovat teokset. Huhu kertoi, että viranomaiset olivat antaneet sellaisen käskyn, jotta ei syntyisi paniikkia. Meidän mielenrauhamme tähden. - - Minkäänlaisia lääkinnällisiä neuvoja ei annettu, mitään informaatiota ei annettu. Ne, joilla oli suhteita, hankkivat joditabletteja (niiden hankkiminen oli työn takana, sillä kaupunkimme apteekeista niitä ei saanut).- -Paikalle tulivat ensimmäiset ulkomaiset journalistit... Ensimmäinen kuvausryhmä... Heillä oli muoviset suojapuvut, kypärät, kumisaappaat ja -käsineet ja jopa kamera oli erityisessä suojuksessa. Ja heitä saatteli meikäläinen tyttö, tulkki, yllään kesämekko ja sandaalit...Ihmiset uskoivat jok'ikisen painetun sanan, vaikka missään ei julkaistu totuutta. (s. 133-134)

Tsernobylista nousee rukous on ehdottomasti ansainnut Nobelinsa. Teoksen luettuaan sen totuusarvoa jää kuitenkin pohtimaan: yksilölle subjektiivinen totuus on tietenkin aina täyttä totta, mutta kaikki mitä ihmiset muistavat tai kokevat, ei ehkä objektiivisesti olekaan. Toisaalta mielestäni teokselle sopii, että Aleksijevits tuo teoksessa esille myös (ilmeisen totuudenvastaiset) huhupuheet ja taikauskon, joita onnettomuudesta ihmisten välisessä puskaradiossa liikkui, mutta jotka entisestään lietsoivat epävarmuutta ja paniikkia. Näin tämä on kuitenkin koettu, ja juuri yksittäisen ihmisen mielenmaiseman ja tunnetilan Aleksijevits osaa elävästi maalata lukijan eteen.

Teos epäilemättä ei sovi herkille lukijoille, sillä se jää vaivaamaan pitkäksi aikaa. Mutta siitä huolimatta jokaisen tulisi lukea tämä vaikuttava ja lähtemättömän kokemuksen tekevä teos, sillä pohjimmiltaan näen siinä puolustuspuheenvuoron inhimillisyyden ja ihmisen puolesta.

Kuin hiileen puhaltaisi

Minulla on jo niin monenmonta blogia, etten viitsinyt tehdä enää uutta, vaan alkaa kirjoittamaan tämän ikivanhan lukion kursseja varten tehdyn blogin pohjalle. Ulkoasu ja teema sopikin tarkoituksiini hyvin, sillä tähän on tarkoituksenani koota lukemiani kirjoja ja kirjoittaa niistä muutama hassu sana jälkeenpäin.

 Olen yrittänyt ties miten monta kertaa aloittaa milloin mihinkin vihkoon tai muistikirjaan lukupäiväkirjaa, johon olisin kirjoittanut mietteitä luetuista kirjoista tai edes ylös mitä olen lukenut, mutta aina ne ovat jääneet. Ajatus on elänyt jo 12-vuotiaasta saakka, kun ystäväni kanssa toimimme ala-asteen kuudennen luokan ajan koulun kirjaston kirjastonhoitajina. Palkkioksi vaivasta meille annettiin lukupäiväkirjat, joka mielestäni oli jo silloin hyvä ajatus, mutta kirja jäi tyhjäksi ja nykyään se on jo kadonnut. Tällä kertaa ajattelin, että ehkä blogimuotoinen lukupäiväkirja pysyisi paremmin elossa, kun näitä tykkään kuitenkin kirjoittaa.

Omasta lukijaprofiilistani sen verran, että olin ihan viimeisiä luokallani ala-asteella, joka oppi lukemaan. Luokalle jäämiselläkin alettiin jo uhkailla, mutta kun lukemisesta lopulta sain kiinni, veikin se ihan mukanaan ja kirin nopeasti ohi luokkatovereistani. Siitä asti lukemista onkin ollut vaikea lopettaa. Kirjoja kuluu nopeasti, joskin viime vuosina yliopisto-opiskelut ja pinot koulukirjoja ovatkin rajoittaneet tätä harrastusta. Yliopiston alussa suoritin toisaalta perus- sekä aineopinnot kotimaisesta kirjallisuudesta ja tällöin lukeminen oli pakosta niin kiivasta (2-3 kirjaa viikossa), että sen jälkeen piti pitää melkein vuosi taukoa, että jaksoi lukea taas vain omaksi huvikseen. Tällä hetkellä aikasyistä vapaa-ajan lukeminen jää paljolti loma-aikoihin.

Erityisesti pidän historiallisista draamoista, paksuista romaanijärkäleistä, ennen 1920-lukua kirjoitetusta kirjallisuudesta sekä nyky-yhteiskuntaa kriittisesti käsittelevistä kirjoista. Erityisesti vierastan lajityypeistä dekkareita ja huumoria. Yritän kuitenkin päästä pois mukavuusalueeltani ja laajentaa repertuaariani eli lukea edes vähän myös novelleja ja nykykirjallisuutta.