Kertész: Kohtalottomuus

Mutta hän huusi katkeralla ja samalla nikottelevalla äänellä jotain sellaista, että jos omilla ominaisuuksillamme ei ole mitään tekemistä asian kanssa, silloin kaikki on pelkkää sattumaa, ja jos hän voisi olla muutakin kuin se miksi hän on pakotettu, silloin "ei millään ole mitään tarkoitusta", ja se on ajatus, jota hänen mielestään "ei voi kestää". (s. 35) 

Auschwitz-Birkenaun lastauslaituri

Imre Kertész on voittanut teoksellaan Kohtalottomuus Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002. Itse kirja on julkaistu jo vuonna 1975. Joonas on lukenut jo pitkään Kertészin kirjoja unkarin opintojensa myötä ja tämäkin on pyörinyt jossain vaiheessa yöpöydällä ja Joonas on siitä kyllä jotain jutellut minullekin, mutta täytyy myöntää, että suhtauduin mielettömän ennakkoluuloisesti Kertésziin. En edes tiedä miksi, varmaan ajatus unkarilaisesta "sotakirjallisuudesta" ei kuulostanut kovin houkuttelevalta ja jostain syystä mielsin Kertészin tyylin kuivakkaaksi. Tartuin kuitenkin Kohtalottomuuteen, kun halusin lukea jotain holokausti-teemaisia kirjoja lähestyvän Krakovan matkan ja Auschwitzin vierailun pohjustukseksi. Ja huhhuh miten vaikuttava Kohtalottomuus olikaan, varmasti yksi vaikuttavimpia lukukokemuksia ikinä. Mutta täysin eri tavalla kuin etukäteen kuvittelin!

Kohtalottomuus kertoo teini-ikäisestä unkarinjuutalaisesta, joka kesken tavallisen työpalveluspäivän lastataan bussiin ja lopulta Auschwitziin vievään junaan. Päähenkilö on kuitenkin "onnekas", sillä hän nuorena ja työkykyisenä onnistuu välttämään välittömän kuoleman kaasukammiossa ja hänen tiensä johtaa pian muille keskitysleireille. Kirjan voi ajatella perustuvan sinälti omakohtaisiin kokemuksiin, että - kuten romaanin päähenkilökin - kirjalija Imre Kertész oli 15-vuotias unkarinjuutalainen, kun hän joutui Auschwitziin ja myöhemmin Buchenwaldiin.

Kohtalottomuus on ravisteleva lukukokemus. Se ei mässäile eikä alleviivaa keskitysleirejä tai niiden kauhuja, vaan kauheutta kuvataan yllättävänkin vähäeleisesti ja arkisesti. Siitä huolimatta, tai juuri siksi, kuvaus on elävää ja lukiessa silmien eteen avautuu elävä ja uskottava kuvaus keskitysleirin arjesta, haasteista, kauhuista, mutta myös tahdosta selviytyä ja elää eteenpäin. Dokumenttimaisesti kuvatut toteamukset sairaudesta, kivusta ja nälästä tuntuvat kouriintuvan todellisilta. Juuri vähäeleisyys on sitä, mitä nykylukija - tai ilmeisesti omana aikanakaan kukaan - ei pysty käsittelemään. Kirjan päähenkilö muistutti kovasti Albert Camusin Sivullisen päähenkilöä, joka suorastaan järkyttyvän tunteettomasti ja konemaisesti liikkui elämässään eteenpäin, läpi hirveiden kokemusten. Kuten Sivullistakin, voin kuvitella, että Kohtalottomuuskin on herättänyt ihmettelyä: mikä päähenkilö vaivaa, miksei hän murru ja huku emootioihinsa kaiken kärsimyksen keskellä? Onko hän masentunut, tunnevammainen, typerä, outolintu, traumatisoitunut lapsi? Tunnekuvauksen puute ei mielestäni kuitenkaan vähennä kirjan kuvauksia ymmärryksen ylittävästä inhimillisestä kärsimyksestä, sen kuvaus on vain erilaista kuin totuttu Hollywood-viihde: lukija kyllä tuntee sen nahoissaan Kertészin mestarimaisen tekstin läpi. Juuri tämä piirre mielestäni vain vahvistaa lukukokemuksen kauheutta.

"Keskitysleirien helvetistä", hän vastasi, mihin totesin, että siitä en osaisi kertoa yhtään mitään, sillä en tuntenut helvettiä enkä osannut edes kuvitella sitä. Mutta hän selitti, että se olisi vain eräänlainen vertaus: "Eikö meidän pidä kuvitella keskitysleiri", hän kysyi, "helvetin kaltaiseksi?", mihin vastasin, --, että jokainen voi kuvitella sen omaan tapaansa ja oman mielensä mukaan, mutta että omasta puolestani osaisin kuitenkin kuvitella vain keskitysleirin, sillä sen olot tunsin jotenkuten, kun taas helvettiä en. (s. 227)

Kirja on täynnä muitakin paradokseja, sillä Kertész kaataa kaiken totutun ajattelun ympäri: päähenkilö on kaikista vierain omassa perheessään, keskitysleiri ja kyyditykset ovat kuin jotain hilpeää leikkiä, onnelliset hetket ovat läsnä keskitysleirilläkin, päähenkilö ei pidetä muiden juutalaisten taholta oikeana juutalaisena, vaikka juuri siksi hän joutu kärsimään, päähenkilö saa elää koska on sairas, vaikka terveet  ja vahvat kuolevat yms. Koko Kohtalottomuuden maailma näyttäytyy arkijärjen vastaisena, jonkinlaisena nurinkurin-maana, jossa kaikki totuttu kääntyy ympäri - miten nerokas tapa kuvata allegorisesti koko teoksen tasolla sitä, että keskitysleirit ovat todella kaiken järjen ja luonnollisen tuolla puolen. Ei niistä kuulukaan etsiä mitään järkevää ja loogista. Ainoa järjestelmällinen asia on natsien tappokoneisto, joka toimii säntillisesti kuin kello, ja juuri sen ei kuuluisi olla symboli sivistyneelle ja modernille yhteiskunnalle. Siitä huolimatta päähenkilö hokee koko ajan, miten "luonnollisesti" kaikki on ja tapahtuu.

-- "Onko sinun pitänyt käydä läpi monia kauheuksia?" ja vastasin, että riippuu siitä, mitä pidetään kauheuksina. "Sinun on varmaankin täytynyt", hän sanoi, vähän vaivautuneelta näyttäen, "nähdä paljon puutetta ja nälkää, ja sinua on varmaan myös lyöty", mihin vastasin: luonnollisesti. "Poika hyvä, miksi sanot", hän huudahti, mutta minusta näytti jo siltä, kuin hän olisi menettänyt malttinsa, "kaikkeen, että 'luonnollisesti', asioihin, jotka eivät laisinkaan sitä ole!" Sanoin, että keskitysleireillä se oli luonnollista. "Niin, niin", vastasi hän, "siellä kyllä, mutta..." ja sitten hän takelteli, epäröi hieman, "mutta... eihän, eiväthän itse keskitysleirit ole luonnollisia!" tunsi hän viimein löytäneensä oikeat sanat, enkä vastannut hänelle mitään, sillä minulla oli alkanut hitaasti valjeta: yhdestä ja toisesta asiasta on näemmä mahdotonta kiistellä vieraiden, tietämättömien, niin sanoakseni lasten tasolle jääneiden kanssa. (s. 226)

Kesti kauan, että pystyin kirjoittamaan kirjasta mitään, sillä lukukokemusta joutui pureskelemaan ja pyörittelemään pitkään: mitä siinä oikeastaan sanottiinkaan, mikä oli kirjan sanoma. Hämmentynyt olo jäi varmasti siitä, että kirjaa kantoi koko ajan ristiriitaisuudet ja paradoksit, jotka ylittivät arkiajattelun ja -ymmärryksen elämän suoraviivaisuudesta, hyvästä ja pahasta, sanalla sanoen kohtalosta. Kirjan viestiksi jää: kohtaloa ei ole, kaikki on vain sattumaa. Eheiden narratiivien rakentaminen on turhaa, ei ole ennalta määrätttyä tapahtumien kulkua tai kohtaloa, vaan maailma ja ihmisluonto on huomattavasti monimutkaisempi ja kompleksisempi. Onko millään lopulta mitään tarkoitusta? On sitä paitsi vaarallista ajatella, että holokaustilla olisi ollut jokin tarkoitus maailmalle tai se olisi ollut vain väistämätön kohtalo juutalaisille - tällaiselle tapahtumalle ei kuulukaan antaa mitään ennalta määrättyä tai väistämätöntä, ylempää tarkoitusta, sillä sehän loisi tapahtumille jonkinlaisen tarkoituksellisuuden - se ei ole kauniisti kirjoitettu tragedia, se on mielettömyyttä.

Saurula: Koiruohon kaupunki

Tsernobyl-innostukseni imussa päädyin lainaamaan kirjastosta vuonna 2011 ilmestyneen kirjan Koiruohon kaupunki, jonka on kirjoittanut Kati Saurula. Alunperin Joonas bongasi tämän kirjan kirjastosta ollessamme Lappeenrannassa joululomalla, joten piti laittaa se heti Helsingin kirjastoonkin sitten varaukseen. Kuten jo annoinkin ymmärtää, Koiruohon kaupungin juoni pyörii Tsernobylin ja sen onnettomuuden ympärillä. Tämäkin olisi sopinut haasteessa useaan eri kohtaan (30, 34, 37, 45), mutta päädyinpä sijoittamaan sen nyt kohtaan 7: Kirjassa rikotaan lakia. Uhosin meneväni epämukavuusalueelleni lukemisessa ja sen näytän nyt totisesti heti alkuvuodesta tekevän, sillä vuoden ensimmäinen kirja oli novellikokoelma ja Koiruohon kaupunki taas jännityskirja, jossa oli jopa dekkarimaisia piirteitä. Ja minä raukka kun odotin jonkinlaista historiallista kertomusta! Odotukset eivät täyttyneet, mutta kuitenkin vähän hammasta purren sain kirjan luettua loppuun saakka.

Koiruohon kaupungin päähenkilö on Nadja, jonka vanhemmat pääsevät kolhoosista muuttamaan Pripyatin kaupunkiin ja siellä töihin ydinvoimalaan. Nadjan ollessa parikymppinen opiskelija voimala sitten poksahtaa ja loppukirjan ajan Nadja koittaa selvittää mitä hänen sittemmin edesmenneet vanhempansa oikeasti puuhailivatkaan päivätyönsä ohella. Salaisuuksien verhon raottuessa alkaa selvitä, että ehkä Pripyatin mallikaupunki ei ollutkaan yhtä rauhaisa tai perhe-elo yhtä auvoista kuin Nadjan aurinkoisissa lapsuusmuistoissa.

Mielestäni kirjan parasta antia oli sen alkupuoli, joka kuvasi elämää ja arkea Pripyatissa ja Tsernobylissa. Suhtauduin koko kirjan ajan aika nuivasti sen dekkarimaisuuteen, joka pääsi käyntiin kirjan puolen välin jälkeen, mutta ihan loppupuolella tempauduin lopulta tarinaan, joka tuntuikin tiivistyvän ja saavan enemmän puhtia vasta loppusivuilla. Loppuratkaisu myös yllätti, eikä ainakaan tällainen kokematon dekkarinlukija osannut sitä missään vaiheessa aavistaa. Historiallinen taustatyö oli kuitenkin selkeästi tehty ja kirjassa viittailtiin tuon tuosta neuvostoarkeen ja -ajattelutapaan, mikä oli mielenkiintoista, mutta välillä vähän päälleliimatun oloista eikä sinällään aina sopinut tarinaan tai henkilöiden ajatteluun, mutta osoitti kyllä Saurulan tuntevan aihetta. Muutenkin mielestäni tarinan luontevuudessa oli jonkin verran töksähtelevyyttä ja jopa jonkin verran kliseitä tai muuten epäuskottavia tai stereotyyppisiä henkilöitä ja kuvauksia. Vaikka fokalisaatio oli henkilöillä, kirjassa vilahteli kuitenkin tuon tuosta kaikkitietävä kertoja, joka osasi kertoa asioiden syyt ja taustat ja selittää sitä sun tätä. Koska kyseessä oli suomalaisen kirjoittama kirja, tarinaan oli tietenkin pitänyt saada melko runsaasti Suomi-viitteitä, joiden sopivuudesta tarinaan voi olla monta mieltä. Myös joitakin virheitä oikoluennassa oli kirjaan jäänyt, esimerkiksi henkilöiden nimet menivät parissa kohdassa sekaisin. Pidin kuitenkin toteutuksesta, jossa lukujen väliin siellä täällä oli lisätty neuvostoaikaisia lehtileikkeitä, mitkä käsittelivät Tsernobylia. Harmi, että nämä loppuivat alkupuoliskon jälkeen, sillä olisin suonut niitä tulevan kirjassa vastaan myöhemminkin etenkin onnettomuuden ja sen jälkipuinnin ympäriltä.

Vaikka pidin kirjaa vähän tylsänä ja sen kerrontaa omaan makuuni väkinäisenä, suoraa toimintaa Saurula osaa mielestäni kuvata hyvin. Kirjan parhaita ja sujuvimmin eteneviä kohtauksia olivat kuvaus valvontahuoneesta onnettomuusyönä sekä metrossa tapahtuva ampumavälikohtaus, jotka oli kuvattu dynaamisesti ja uskottavasti. Molempia lukiessa suorastaan pidätti hengitystään.

Kirjan lähtöasetelma oli mielestäni mielenkiintoinen ja kirja ihan lukemisen arvoinen, mutta mitenkään suuresti en siihen ihastunut. Ehkä jollain toisella se toimii paremmin.

Li: Kultapoika, smaragdityttö

Vuoden ensimmäinen kirja on Yiyun Lin kirjoittama novellikokoelma Kultapoika, smaragdityttö. Teos on julkaistu vuonna 2010 ja suomennettu vuonna 2012, ja se on osa Keltaisen kirjaston sarjaa. Kirja sisältää kahdeksan hyvin eri pituista novellia, jotka kaikki sijoittuvat Kiinaan. Esimerkiksi kirjan pisin novelli on lähemmäs 100-sivuinen (ja haukkaa aimo osan kaikista 250 sivusta) ja lyhyin vain muutaman sivun mittainen. Ihan kevyitä novellit eivät kuitenkaan ole, vaan niiden lukemiseen menee yllättävän kauan ja ne jättävät pitkän muistijäljen.

Kirja olisi sopinut hyvin moneenkin kohtaan haasteessa (esimerkiksi 4, 16, 18, 22, 43), mutta sijoitan se omassa listassani kohtaan 42: kirjassa on isovanhempia. Tarkemmin mietinnän jälkeen vain parissa novellissa itse asiassa esiintyy isovanhempia, mutta mielestäni kaikkien novellien teemat kuitenkin kietoutuvat nimenomaan sukupolvien välisten kuilujen, lapsettomuuden ja lapsien tai lastenlasten saamisen toiveiden ympärille. Toinen yhteisesti teoksesta nouseva teema on pariskuntien ja sukupuolten väliset suhteet, mihin teoksen nimikin viittaa.

Kirja maalaa kuvaa kiinalaisesta elämänmenosta, perheestä ja kulttuurista eri novellien kertojien kautta. Kirjan henkilöt eivät edusta kiiltokuvamaista ydinperheideaalia tai mallikansalaisia, vaan ovat monella tavalla väliinputoajia kiinalaisessa yhteiskunnassa: yksineläjiä, eronneita, leskiä, pettäjiä, lapsettomia yms. Samalla he ovat äärimmäisen inhimillisiä ja uskottavia kaikessa viallisuudessaan ja keskeneräisyydessään. Mielestäni Li kuvaa moralisoimatta ja ymmärtävästi tavallisen ihmisen osaa ja ajatusmaailmaa, joka ei suinkaan ole puolueeton tai puhtoinen, vaan jokaisella on omat itsekkäät motiivinsa ja vaikuttimensa, ja jokainen kantaa omaa ja sukunsa historiaa itsessään. Kuitenkin se tuntuu suhtautuvan lämpimän ymmärtävästi niin nuorten tyttöjen kuvia muotilehdissä ajankulukseen selailevaan pedofiiliin kuin pettäjiä narauttavaan mummojen etsiväkoplaan. Myös ihmisten välisissä suhteissa on kovuuden, itsekkyyden ja ristiriitojen ohella myös paljon aitoa lämpöä. Mielestäni teos loistaa juuri ihmisyyden kuvauksessaan.

Länsimaiselle lukijalle eksoottisia aiheita olivat esimerkiksi kuvaukset avioliiton välittäjistä ja vanhempien vallasta puolison valinnassa. Myös viittaukset moniavioisuuteen, maaseudun (kirjaimellisesti) avioliittomarkkinat ja ihmiskauppa voivat hätkähdyttää. Toisaalta länsimaiselle lukijalle teoksen myötä hahmottuu kiinalainen mielenmaisema, jonka eroissa länsimaisuuteen nousevat etenkin kungfutselaiset hyveet: vanhempien ja ylempien kunnioitus, uskollisuus, alistuminen kohtaloon, tyyneys ja viisaus.


Perhe-elämää ja sen puutetta Kiinassa

Novelleja yhdistää perheen merkitys, vanhempien sukupolvien auktoriteettiasema ja toisaalta yksinäisyys ja yhteisestä elämänmenosta vieraantuneisuus. Suvun jatkaminen ja sen tähden myös aviokumppanin löytyminen tuntuvat painavan pakon tavoin kaikkia henkilöitä ja paine tulee sekä ikääntyviltä vanhemmilta että yhteiskunnalta. Novellien vanhaksipiiaksi jääneet naiskertojat (tällainen oli huomattavan useassa novellissa) kuvaavat yhteiskunnan, naapureiden ja tuttavien toisaalta yrityksiä saattaa nuori nainen avioon ennen parhaiden päivien ohi menemistä, toisaalta kummeksuntaa ja paheksuntaa, jota normista poikkeavaan kohdistetaan. Yksinäiset vanhat naiset ovat outolintuja. Perheen perustamista odotetaan kyllä myös miehiltä, mutta iällä ei ole naisten tavoin niin kiirettä.

Kun tulin naimaikään, minulle alettiin tolkuttaa ensin hienovaraisesti, sitten suorasukaisemmin, että nuoren naisen parhaat vuodet ovat lyhyet, että kävisin päivä päivältä luotaantyöntävämmäksi kuin tuore litsiluumu, jolle ei löytynyt ostajaa ajoissa.  - - Sen sijaan luimme toisten ihmisten tarinoita, jotka olivat todellisempia kuin omamme; eihän meistä oman elämämme taitamattomina rakentajina ollut kilpailemaan niiden mestareiden kanssa. (s. 97)

Vanhempien kunnioitus nousee kirjassa tärkeäksi arvoksi ja myös lastenlasten saaminen on ennen kaikkea kunnioitusta omia vanhempiaan kohtaan, joka kunnollisen lapsen tulisi täyttää. Ikääntyneitä vanhempia myös hoidetaan kotona - tai otetaan puoliso oman huonokuntoisen vanhemman hoitajaksi. Maailma on yhteisöllinen: naapurusto tietää aina koko kylän asiat ja itseensä sulkeutuneihin suhtautudutaan epäilyksellä.

Kuvaukset aviopuolisoiden väleistä jäävät kenties tästä syystä etäisiksi, eivätkä henkilöt haekaan länsimaista ideaalia eli romanttista rakkautta. Useimmille avioliitto tuntuu olevan enemmänkin järkivalinta - sen sijaan naimattomuus hahmottuu oman halun seuraamiseksi. Ei rakkaus kirjasta kuitenkaan kokonaan puutu, se vain kohdistuu yleensä "väärään" kohteeseen: avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen, rikolliseen, mielenterveytensä menettäneeseen. Onnellisia pareja teoksesta sen sijaan ei tunnu löytyvän, vaan viestinä on enemmänkin, että vain nuorilla on kuvitelmia, vanhemmiten on alistuttava elämän väistämättömyyden edessä. Toisaalta lämpimimmät ihmissuhdekuvaukset kirjasta löytyvät juuri muualta kuin pariskunnista: läheinen suhde voi muodostua esimerkiksi oppilaan ja opettajan tai nuoren ja vanhan naisen välille. Myös vanhempien ja lapsen suhteet kuvataan usein lämpiminä ja välittävinä.

Mielestäni on hienoa, että teoksessa nousee heteronormatiivisuuden ja ydinperheideaalin sijaan esille myös erilaiset perheet: adoptiolapset, keinohedelmöitys, kommuunielämä, toinen puoliso vankilassa ja seksuaalivähemmistöt. Viimeisiä kuvataan vaivihkaa, rivien välistä ja tämä vaatii lukijaltakin hoksaavaisuutta. Tämä tukee kuvausta maailmasta, jossa homoseksuaalisuutta ei ääneen lausuttuna ole olemassa, mutta sitä esiintyy silti piilossa katseilta. Henkilöt eivät myöskään itse identifioidu seksuaalivähemmistöiksi kuten länsimaissa tehdään, vaan tilanteet ja suhteet kuvataan ohimenevinä, kaukaisina. Kun avioliitto ei houkuta, vaihtoehtoina on solmia kulissiavioliitto tai elää koko elämä yksin, mikä tosin on viimesijainen ja poikkeava vaihtoehto.

"Nuorena luulee rakkautta tärkeimmäksi asiaksi", professori Shan sanoi yhä ikkunaan päin. "Se on ihan luonnollista, vaikka toivonkin että olisit oppinut jotakin sinulle lukemistani kirjoista. Ihminen voi tuhlata elämänsä tavoittelemalla kukkaa peilistä, kuuta joesta, mutta sinulle en niin soisi käyvän." (s. 50)

Historian ja modernin painolasti

Teoksen Kiina tuntuu elävän välitilassa: menneen ja nykyisen välissä. Tämä korostuu novellissa Vankila, jossa Amerikassa elävä kiinalaispariskunta päättää turvautua moderniin teknologiaan ja keinohedelmöitykseen ja lähtee etsimään sopivaa kohdunvuokraajaa Kiinan köyhältä maaseudulta, jossa eletään köyhyydessä ja kurjuudessa, nähdään nälkää ja myydään ihmisiä kuin tavaroita. Vaikutelma syntyy myös siitä, että kirjassa on monia ihmisiä, jotka ovat ajatusmaailmaltaan ja arvoiltaan perinteisiä ja muistelevat menneitä, mutta elävät yksinäisinä suurkaupungeissa modernin vilinän keskellä. Perinteiset arvot (perhe, vanhempien kunnioitus, kurinalaisuus) iskeytyvät modernin elämän helppouteen ja notkeuteen sekä individualismiin, ja henkilöt tuntuvat kipuilevan tämän murroksen taitekohdassa.

Ailinin teki mieli saarnata pojantyttärelleen vanhempien kunnioittamisesta, mutta Ying pyörittelisi vain silmiään ja nauraisi hänen joutaville, ikäkuluille viisauksilleen. "Minä en ymmärrä, miksi joku haluaisi ravintolassa syödessään katsella näitä ammoisia tyttöjä.""Te näytätte kaikki kolme hirveän nuorilta ja viattomilta. Aidon kiinalaisilta.""Mutta tätä kuvaa ei kylläkään otettu ulkomaanpellejen viihdykkeeksi", Ailin sanoi apeasti. (s. 225) 

Monille henkilöille ristiriita aiheuttaa resignaatiota, kääntymistä pois maailmasta ja sen muutoksista: he tuntuvat ikään kuin "kelkasta tippuneilta". Esimerkiksi novellin Hänenlaisensa mies toistuva motiivi on lausuma: Minulla ei ole enää mitään sanottavaa tästä maailmasta. Monia nykyajan ilmiöitä kuvataankin juuri ikääntyneiden kiinalaisten silmin, joille on vaikea ymmärtää maailman muutosta. Novellissa Aika kiitää muutos konkretisoituu Eurooppaan muuttaneen lapsenlapsen muodossa, jonka todellisuus on aivan erilaista kuin isoäitinsä tämän iässä. Toisaalta alistuminen kohtaloon, välinpitämättömyys ja yksinäisyyteen vetäytyminen nousee myös teoksen vallitsevaksi mielialaksi. Kuten Kiinan historia, sukupolvet ja maailma, kaikki menee koko ajan eteenpäin. Ja paradoksinomaisesti pysyy samalla hätkähdyttävän paikallaan.