Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin

Joskus nuorena sitten katsoin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -TV-sarjan ja varmaan siitä asti on pitänyt lukea myös kirjat. Ne kiinnostivat tosi kovasti, joten en edes tiedä, miksei niitä ole tullut aiemmin luettua, vaikka tarkoitus on ollut. Nyt asia kuitenkin palasi jotenkin mieleeni ja päädyinkin lukemaan kirjat, kun ne näppärästi lähikirjastosta olivatkin heti saatavissa. Kirjoitan tässä pari sanaa koko sarjasta. Kirjat koostuvat siis kolmesta eri niteestä, jotka ovat 1. Rakkaus, 2. Sairaus ja 3. Kuolema. Luin nämä kaikki peräkkäin, joten on perusteltua myös käsitellä ne tässä yhdessä.

Kirja kuvaa Tukholman 80-luvun homoyhteisöä ja AIDSin leviämistä sinne. Kirjan päähenkilöt ovat nuoret Rasmus ja Benjamin, mutta mukana on myös muita parin läheisiä ystäviä ja molempien poikien vanhemmat varsin merkittävässä roolissa. Vaikka kirjan kolme osaa on jaettu noin, teemat - rakkaus, sairaus ja kuolema - eivät ole erillisiä, vaan ne kaikki kietoutuvat yhteen kaikissa kirjan osissa. Kirja on myös jossain määrin omaelämäkerrallinen, ja välillä joutui itsekin lukiessa punnitsemaan sitä, mikä teoksesta on fiktiota ja mitä pitäisi lukea kuin dokumenttia. Kirja myös itse alleviivaa sitä, ettei kyseessä ole vain hyvä tarina:

Kirjassa kerrottu on todella tapahtunut.
Kauan sitten, Tukholman kaupungissa.
Nuoria miehiä sairastui, kuihtui ja kuoli pois.
Jonas Gardell oli yksi niistä, jotka selviytyivät.
Tämä on tarina hänestä ja hänen ystävistään.

Kuten usein, jos filmatisoinnin on nähnyt ensin, lukemista häiritsivät jossain määrin televisiosovituksesta nousevat mielikuvat, jotka eivät olleet ihan linjassa kirjasta nousevien mielikuvien kanssa. Kirjojen perusteella monet hahmot kuvitteli varsin toisen näköisiksi ja oloisiksi. Esimerkiksi Rasmus on tv-sarjassa vaalea, vähän nallemainen pörröpää, kun taas kirjassa tätä kuvataan enemmänkin hyvin persoonalliseksi ja massasta erottuvaksi. Toisaalta jotkut kohtaukset, kuten Paulin hautajaiset, taas saivat televisioversiossa ehkä paremmin näyttävyyttä.

Luulen, että tämä on sellainen kirjasarja, joka olisi kannattanutkin lukea kenties silloin vuosia sitten, kun aihe erityisesti kiinnosti. Nytkin pidin kirjoista, ne oli kirjoitettu kauniisti ja sujuvasti, fiktiota ja dokumentaarista otetta vuorotellen. Ehkä nuorena olisin kuitenkin enemmän samaistunut kirjassa kuvattuun estottomaan ja vastuuttomaan sukupuolielämän kuvaukseen. Nyt alan olemaan niin mummo näköjään, että välillä kyllä kohotteli kulmiaan kirjan meiningeille... :D Tämä sai miettimään, miten paljon teokset kertovat paitsi kuvaamistaan asioistaan, myös lukijoistaan, koska itseäni jäi ärsyttämään, miksi jotkut aiheet alkoivat häiritsemään niinkin paljon. Näin sitä huomaa muuttuneensa. Toisaalta kirjassa aikakautta ennen AIDSia kuvataan "ikuisesti jatkuneina juhlina", ja epidemia tuo katkeran lopun irtosuhteiden kultakaudelle.

Myös poikien vanhempien toimintaa ja reaktioita, jotka siis kirjassa ovat varsin negatiivisia, katsoo ehkä armollisempien linssien läpi näin tultuaan itse vanhemmaksi. Gardell käyttää kuitenkin paljon aikaa vanhempien mielenmaiseman kuvaamiseen ja tuo esille myös vanhempien vaikuttimet ja toiminnan lähtökohdat. Kirjan iso ansio olikin mielestäni tässä: se ei moralisoi eikä syyllistä (ainakaan kovin paljoa), vaan eri tahojen näkemykset ja perustelut toiminnalleen tuodaan kyllä esiin, vaikka ne eivät olisikaan aina oikein. Kirjan henkilöt omassa viallisuudessaan ja itsekkyydessään ovat myös inhimillisiä, eikä kukaan ole ainoastaan hyvä tai paha, mikä saa hahmot tuntumaan aidoilta ja eläviltä.

Merkittävässä roolissa kirjoissa oli myös uskonto. Tähänhän viittaa jo kirjojen nimi, joka on viittaus Raamatun Johanneksen ilmestykseen: ja hän on pyyhkivä kaikki kyyneleet heidän silmistään... Myös toinen kirjan päähenkilöistä, Benjamin, on aikajanan alkaessa innokas Jehovan todistaja, mutta viittaukset Raamattuun nousevat esille useastikin kirjan sivuilla, eivät ainoastaan Benjaminin kohdalla. Tämä Johanneksen ilmestys metatekstinä olikin mielestäni kiinnostava piirre kirjassa, mistä puhutaan harvemmin. Sen käyttö on kuitenkin perusteltua, sillä se siirtää katseen kirjan yhden tärkeimmän teeman, kuoleman, yli: mitä sen jälkeen vai onko mitään? Mielestäni kirjassa pysyi kuitenkin hyvä tasapaino, sillä Gardell ei varsinaisesti pyri ottamaan teoksessaan kantaa tähänkään asiaan, eikä uskonto leimaudu vain huonoksi (kuten itse ennakkoluuloisesti pelkäsin). Vaikka se tuottaakin henkilöille kärsimystä, tarjoaa se myös lohdutuksen ja toivon sanoman, ja monella hahmolle se onkin mukana kuolinvuoteella saakka.

Näin aikana koronan jälkeen jotkut kuvaukset saivat myös vertailemaan suhtautumista AIDSin ja koronan välillä, ja yhtäläisyyksiä mielestäni olikin. Kirjan kuvaukset siitä, miten sairastuneet haluttiin jäljittää, merkitä ja eristää, jopa hyvin vihamieliset asenteet, ovat nousseet esille myös korona-pandemian alkuvaiheissa, kun sairaudesta ei vielä tiedetty kauheasti, mutta pelättiin sitäkin enemmän. Tämä sai pohtimaan ihmismielen logiikkaa, sairauden ja tuntemattoman pelkoa, joka saattaa toimia hyvin samalla tavalla sairaudesta riippumatta. Kirjassa tämä yhdistettiin homofobiaan, mikä varmasti toikin lisämausteensa tuohon ajanjaksoon, jota en itse ole kokenut, mutta itse tavoitin paljon samankaltaista mielialaa kuin tässäkin pandemiassa. Koronan jälkeen kirjaa onkin kiinnostavaa lukea myös tästä näkökulmasta. Ehkäpä tulevaisuudessa joku kirjoittaa koronasta vähän samantyyppisen kirjan, missä kuvataan taudin aiheuttamia tunteita ja kokemuksia kerran 2020-luvulla.

Kertész: Kohtalottomuus

Mutta hän huusi katkeralla ja samalla nikottelevalla äänellä jotain sellaista, että jos omilla ominaisuuksillamme ei ole mitään tekemistä asian kanssa, silloin kaikki on pelkkää sattumaa, ja jos hän voisi olla muutakin kuin se miksi hän on pakotettu, silloin "ei millään ole mitään tarkoitusta", ja se on ajatus, jota hänen mielestään "ei voi kestää". (s. 35) 

Auschwitz-Birkenaun lastauslaituri

Imre Kertész on voittanut teoksellaan Kohtalottomuus Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002. Itse kirja on julkaistu jo vuonna 1975. Joonas on lukenut jo pitkään Kertészin kirjoja unkarin opintojensa myötä ja tämäkin on pyörinyt jossain vaiheessa yöpöydällä ja Joonas on siitä kyllä jotain jutellut minullekin, mutta täytyy myöntää, että suhtauduin mielettömän ennakkoluuloisesti Kertésziin. En edes tiedä miksi, varmaan ajatus unkarilaisesta "sotakirjallisuudesta" ei kuulostanut kovin houkuttelevalta ja jostain syystä mielsin Kertészin tyylin kuivakkaaksi. Tartuin kuitenkin Kohtalottomuuteen, kun halusin lukea jotain holokausti-teemaisia kirjoja lähestyvän Krakovan matkan ja Auschwitzin vierailun pohjustukseksi. Ja huhhuh miten vaikuttava Kohtalottomuus olikaan, varmasti yksi vaikuttavimpia lukukokemuksia ikinä. Mutta täysin eri tavalla kuin etukäteen kuvittelin!

Kohtalottomuus kertoo teini-ikäisestä unkarinjuutalaisesta, joka kesken tavallisen työpalveluspäivän lastataan bussiin ja lopulta Auschwitziin vievään junaan. Päähenkilö on kuitenkin "onnekas", sillä hän nuorena ja työkykyisenä onnistuu välttämään välittömän kuoleman kaasukammiossa ja hänen tiensä johtaa pian muille keskitysleireille. Kirjan voi ajatella perustuvan sinälti omakohtaisiin kokemuksiin, että - kuten romaanin päähenkilökin - kirjalija Imre Kertész oli 15-vuotias unkarinjuutalainen, kun hän joutui Auschwitziin ja myöhemmin Buchenwaldiin.

Kohtalottomuus on ravisteleva lukukokemus. Se ei mässäile eikä alleviivaa keskitysleirejä tai niiden kauhuja, vaan kauheutta kuvataan yllättävänkin vähäeleisesti ja arkisesti. Siitä huolimatta, tai juuri siksi, kuvaus on elävää ja lukiessa silmien eteen avautuu elävä ja uskottava kuvaus keskitysleirin arjesta, haasteista, kauhuista, mutta myös tahdosta selviytyä ja elää eteenpäin. Dokumenttimaisesti kuvatut toteamukset sairaudesta, kivusta ja nälästä tuntuvat kouriintuvan todellisilta. Juuri vähäeleisyys on sitä, mitä nykylukija - tai ilmeisesti omana aikanakaan kukaan - ei pysty käsittelemään. Kirjan päähenkilö muistutti kovasti Albert Camusin Sivullisen päähenkilöä, joka suorastaan järkyttyvän tunteettomasti ja konemaisesti liikkui elämässään eteenpäin, läpi hirveiden kokemusten. Kuten Sivullistakin, voin kuvitella, että Kohtalottomuuskin on herättänyt ihmettelyä: mikä päähenkilö vaivaa, miksei hän murru ja huku emootioihinsa kaiken kärsimyksen keskellä? Onko hän masentunut, tunnevammainen, typerä, outolintu, traumatisoitunut lapsi? Tunnekuvauksen puute ei mielestäni kuitenkaan vähennä kirjan kuvauksia ymmärryksen ylittävästä inhimillisestä kärsimyksestä, sen kuvaus on vain erilaista kuin totuttu Hollywood-viihde: lukija kyllä tuntee sen nahoissaan Kertészin mestarimaisen tekstin läpi. Juuri tämä piirre mielestäni vain vahvistaa lukukokemuksen kauheutta.

"Keskitysleirien helvetistä", hän vastasi, mihin totesin, että siitä en osaisi kertoa yhtään mitään, sillä en tuntenut helvettiä enkä osannut edes kuvitella sitä. Mutta hän selitti, että se olisi vain eräänlainen vertaus: "Eikö meidän pidä kuvitella keskitysleiri", hän kysyi, "helvetin kaltaiseksi?", mihin vastasin, --, että jokainen voi kuvitella sen omaan tapaansa ja oman mielensä mukaan, mutta että omasta puolestani osaisin kuitenkin kuvitella vain keskitysleirin, sillä sen olot tunsin jotenkuten, kun taas helvettiä en. (s. 227)

Kirja on täynnä muitakin paradokseja, sillä Kertész kaataa kaiken totutun ajattelun ympäri: päähenkilö on kaikista vierain omassa perheessään, keskitysleiri ja kyyditykset ovat kuin jotain hilpeää leikkiä, onnelliset hetket ovat läsnä keskitysleirilläkin, päähenkilö ei pidetä muiden juutalaisten taholta oikeana juutalaisena, vaikka juuri siksi hän joutu kärsimään, päähenkilö saa elää koska on sairas, vaikka terveet  ja vahvat kuolevat yms. Koko Kohtalottomuuden maailma näyttäytyy arkijärjen vastaisena, jonkinlaisena nurinkurin-maana, jossa kaikki totuttu kääntyy ympäri - miten nerokas tapa kuvata allegorisesti koko teoksen tasolla sitä, että keskitysleirit ovat todella kaiken järjen ja luonnollisen tuolla puolen. Ei niistä kuulukaan etsiä mitään järkevää ja loogista. Ainoa järjestelmällinen asia on natsien tappokoneisto, joka toimii säntillisesti kuin kello, ja juuri sen ei kuuluisi olla symboli sivistyneelle ja modernille yhteiskunnalle. Siitä huolimatta päähenkilö hokee koko ajan, miten "luonnollisesti" kaikki on ja tapahtuu.

-- "Onko sinun pitänyt käydä läpi monia kauheuksia?" ja vastasin, että riippuu siitä, mitä pidetään kauheuksina. "Sinun on varmaankin täytynyt", hän sanoi, vähän vaivautuneelta näyttäen, "nähdä paljon puutetta ja nälkää, ja sinua on varmaan myös lyöty", mihin vastasin: luonnollisesti. "Poika hyvä, miksi sanot", hän huudahti, mutta minusta näytti jo siltä, kuin hän olisi menettänyt malttinsa, "kaikkeen, että 'luonnollisesti', asioihin, jotka eivät laisinkaan sitä ole!" Sanoin, että keskitysleireillä se oli luonnollista. "Niin, niin", vastasi hän, "siellä kyllä, mutta..." ja sitten hän takelteli, epäröi hieman, "mutta... eihän, eiväthän itse keskitysleirit ole luonnollisia!" tunsi hän viimein löytäneensä oikeat sanat, enkä vastannut hänelle mitään, sillä minulla oli alkanut hitaasti valjeta: yhdestä ja toisesta asiasta on näemmä mahdotonta kiistellä vieraiden, tietämättömien, niin sanoakseni lasten tasolle jääneiden kanssa. (s. 226)

Kesti kauan, että pystyin kirjoittamaan kirjasta mitään, sillä lukukokemusta joutui pureskelemaan ja pyörittelemään pitkään: mitä siinä oikeastaan sanottiinkaan, mikä oli kirjan sanoma. Hämmentynyt olo jäi varmasti siitä, että kirjaa kantoi koko ajan ristiriitaisuudet ja paradoksit, jotka ylittivät arkiajattelun ja -ymmärryksen elämän suoraviivaisuudesta, hyvästä ja pahasta, sanalla sanoen kohtalosta. Kirjan viestiksi jää: kohtaloa ei ole, kaikki on vain sattumaa. Eheiden narratiivien rakentaminen on turhaa, ei ole ennalta määrätttyä tapahtumien kulkua tai kohtaloa, vaan maailma ja ihmisluonto on huomattavasti monimutkaisempi ja kompleksisempi. Onko millään lopulta mitään tarkoitusta? On sitä paitsi vaarallista ajatella, että holokaustilla olisi ollut jokin tarkoitus maailmalle tai se olisi ollut vain väistämätön kohtalo juutalaisille - tällaiselle tapahtumalle ei kuulukaan antaa mitään ennalta määrättyä tai väistämätöntä, ylempää tarkoitusta, sillä sehän loisi tapahtumille jonkinlaisen tarkoituksellisuuden - se ei ole kauniisti kirjoitettu tragedia, se on mielettömyyttä.

Saurula: Koiruohon kaupunki

Tsernobyl-innostukseni imussa päädyin lainaamaan kirjastosta vuonna 2011 ilmestyneen kirjan Koiruohon kaupunki, jonka on kirjoittanut Kati Saurula. Alunperin Joonas bongasi tämän kirjan kirjastosta ollessamme Lappeenrannassa joululomalla, joten piti laittaa se heti Helsingin kirjastoonkin sitten varaukseen. Kuten jo annoinkin ymmärtää, Koiruohon kaupungin juoni pyörii Tsernobylin ja sen onnettomuuden ympärillä. Tämäkin olisi sopinut haasteessa useaan eri kohtaan (30, 34, 37, 45), mutta päädyinpä sijoittamaan sen nyt kohtaan 7: Kirjassa rikotaan lakia. Uhosin meneväni epämukavuusalueelleni lukemisessa ja sen näytän nyt totisesti heti alkuvuodesta tekevän, sillä vuoden ensimmäinen kirja oli novellikokoelma ja Koiruohon kaupunki taas jännityskirja, jossa oli jopa dekkarimaisia piirteitä. Ja minä raukka kun odotin jonkinlaista historiallista kertomusta! Odotukset eivät täyttyneet, mutta kuitenkin vähän hammasta purren sain kirjan luettua loppuun saakka.

Koiruohon kaupungin päähenkilö on Nadja, jonka vanhemmat pääsevät kolhoosista muuttamaan Pripyatin kaupunkiin ja siellä töihin ydinvoimalaan. Nadjan ollessa parikymppinen opiskelija voimala sitten poksahtaa ja loppukirjan ajan Nadja koittaa selvittää mitä hänen sittemmin edesmenneet vanhempansa oikeasti puuhailivatkaan päivätyönsä ohella. Salaisuuksien verhon raottuessa alkaa selvitä, että ehkä Pripyatin mallikaupunki ei ollutkaan yhtä rauhaisa tai perhe-elo yhtä auvoista kuin Nadjan aurinkoisissa lapsuusmuistoissa.

Mielestäni kirjan parasta antia oli sen alkupuoli, joka kuvasi elämää ja arkea Pripyatissa ja Tsernobylissa. Suhtauduin koko kirjan ajan aika nuivasti sen dekkarimaisuuteen, joka pääsi käyntiin kirjan puolen välin jälkeen, mutta ihan loppupuolella tempauduin lopulta tarinaan, joka tuntuikin tiivistyvän ja saavan enemmän puhtia vasta loppusivuilla. Loppuratkaisu myös yllätti, eikä ainakaan tällainen kokematon dekkarinlukija osannut sitä missään vaiheessa aavistaa. Historiallinen taustatyö oli kuitenkin selkeästi tehty ja kirjassa viittailtiin tuon tuosta neuvostoarkeen ja -ajattelutapaan, mikä oli mielenkiintoista, mutta välillä vähän päälleliimatun oloista eikä sinällään aina sopinut tarinaan tai henkilöiden ajatteluun, mutta osoitti kyllä Saurulan tuntevan aihetta. Muutenkin mielestäni tarinan luontevuudessa oli jonkin verran töksähtelevyyttä ja jopa jonkin verran kliseitä tai muuten epäuskottavia tai stereotyyppisiä henkilöitä ja kuvauksia. Vaikka fokalisaatio oli henkilöillä, kirjassa vilahteli kuitenkin tuon tuosta kaikkitietävä kertoja, joka osasi kertoa asioiden syyt ja taustat ja selittää sitä sun tätä. Koska kyseessä oli suomalaisen kirjoittama kirja, tarinaan oli tietenkin pitänyt saada melko runsaasti Suomi-viitteitä, joiden sopivuudesta tarinaan voi olla monta mieltä. Myös joitakin virheitä oikoluennassa oli kirjaan jäänyt, esimerkiksi henkilöiden nimet menivät parissa kohdassa sekaisin. Pidin kuitenkin toteutuksesta, jossa lukujen väliin siellä täällä oli lisätty neuvostoaikaisia lehtileikkeitä, mitkä käsittelivät Tsernobylia. Harmi, että nämä loppuivat alkupuoliskon jälkeen, sillä olisin suonut niitä tulevan kirjassa vastaan myöhemminkin etenkin onnettomuuden ja sen jälkipuinnin ympäriltä.

Vaikka pidin kirjaa vähän tylsänä ja sen kerrontaa omaan makuuni väkinäisenä, suoraa toimintaa Saurula osaa mielestäni kuvata hyvin. Kirjan parhaita ja sujuvimmin eteneviä kohtauksia olivat kuvaus valvontahuoneesta onnettomuusyönä sekä metrossa tapahtuva ampumavälikohtaus, jotka oli kuvattu dynaamisesti ja uskottavasti. Molempia lukiessa suorastaan pidätti hengitystään.

Kirjan lähtöasetelma oli mielestäni mielenkiintoinen ja kirja ihan lukemisen arvoinen, mutta mitenkään suuresti en siihen ihastunut. Ehkä jollain toisella se toimii paremmin.

Li: Kultapoika, smaragdityttö

Vuoden ensimmäinen kirja on Yiyun Lin kirjoittama novellikokoelma Kultapoika, smaragdityttö. Teos on julkaistu vuonna 2010 ja suomennettu vuonna 2012, ja se on osa Keltaisen kirjaston sarjaa. Kirja sisältää kahdeksan hyvin eri pituista novellia, jotka kaikki sijoittuvat Kiinaan. Esimerkiksi kirjan pisin novelli on lähemmäs 100-sivuinen (ja haukkaa aimo osan kaikista 250 sivusta) ja lyhyin vain muutaman sivun mittainen. Ihan kevyitä novellit eivät kuitenkaan ole, vaan niiden lukemiseen menee yllättävän kauan ja ne jättävät pitkän muistijäljen.

Kirja olisi sopinut hyvin moneenkin kohtaan haasteessa (esimerkiksi 4, 16, 18, 22, 43), mutta sijoitan se omassa listassani kohtaan 42: kirjassa on isovanhempia. Tarkemmin mietinnän jälkeen vain parissa novellissa itse asiassa esiintyy isovanhempia, mutta mielestäni kaikkien novellien teemat kuitenkin kietoutuvat nimenomaan sukupolvien välisten kuilujen, lapsettomuuden ja lapsien tai lastenlasten saamisen toiveiden ympärille. Toinen yhteisesti teoksesta nouseva teema on pariskuntien ja sukupuolten väliset suhteet, mihin teoksen nimikin viittaa.

Kirja maalaa kuvaa kiinalaisesta elämänmenosta, perheestä ja kulttuurista eri novellien kertojien kautta. Kirjan henkilöt eivät edusta kiiltokuvamaista ydinperheideaalia tai mallikansalaisia, vaan ovat monella tavalla väliinputoajia kiinalaisessa yhteiskunnassa: yksineläjiä, eronneita, leskiä, pettäjiä, lapsettomia yms. Samalla he ovat äärimmäisen inhimillisiä ja uskottavia kaikessa viallisuudessaan ja keskeneräisyydessään. Mielestäni Li kuvaa moralisoimatta ja ymmärtävästi tavallisen ihmisen osaa ja ajatusmaailmaa, joka ei suinkaan ole puolueeton tai puhtoinen, vaan jokaisella on omat itsekkäät motiivinsa ja vaikuttimensa, ja jokainen kantaa omaa ja sukunsa historiaa itsessään. Kuitenkin se tuntuu suhtautuvan lämpimän ymmärtävästi niin nuorten tyttöjen kuvia muotilehdissä ajankulukseen selailevaan pedofiiliin kuin pettäjiä narauttavaan mummojen etsiväkoplaan. Myös ihmisten välisissä suhteissa on kovuuden, itsekkyyden ja ristiriitojen ohella myös paljon aitoa lämpöä. Mielestäni teos loistaa juuri ihmisyyden kuvauksessaan.

Länsimaiselle lukijalle eksoottisia aiheita olivat esimerkiksi kuvaukset avioliiton välittäjistä ja vanhempien vallasta puolison valinnassa. Myös viittaukset moniavioisuuteen, maaseudun (kirjaimellisesti) avioliittomarkkinat ja ihmiskauppa voivat hätkähdyttää. Toisaalta länsimaiselle lukijalle teoksen myötä hahmottuu kiinalainen mielenmaisema, jonka eroissa länsimaisuuteen nousevat etenkin kungfutselaiset hyveet: vanhempien ja ylempien kunnioitus, uskollisuus, alistuminen kohtaloon, tyyneys ja viisaus.


Perhe-elämää ja sen puutetta Kiinassa

Novelleja yhdistää perheen merkitys, vanhempien sukupolvien auktoriteettiasema ja toisaalta yksinäisyys ja yhteisestä elämänmenosta vieraantuneisuus. Suvun jatkaminen ja sen tähden myös aviokumppanin löytyminen tuntuvat painavan pakon tavoin kaikkia henkilöitä ja paine tulee sekä ikääntyviltä vanhemmilta että yhteiskunnalta. Novellien vanhaksipiiaksi jääneet naiskertojat (tällainen oli huomattavan useassa novellissa) kuvaavat yhteiskunnan, naapureiden ja tuttavien toisaalta yrityksiä saattaa nuori nainen avioon ennen parhaiden päivien ohi menemistä, toisaalta kummeksuntaa ja paheksuntaa, jota normista poikkeavaan kohdistetaan. Yksinäiset vanhat naiset ovat outolintuja. Perheen perustamista odotetaan kyllä myös miehiltä, mutta iällä ei ole naisten tavoin niin kiirettä.

Kun tulin naimaikään, minulle alettiin tolkuttaa ensin hienovaraisesti, sitten suorasukaisemmin, että nuoren naisen parhaat vuodet ovat lyhyet, että kävisin päivä päivältä luotaantyöntävämmäksi kuin tuore litsiluumu, jolle ei löytynyt ostajaa ajoissa.  - - Sen sijaan luimme toisten ihmisten tarinoita, jotka olivat todellisempia kuin omamme; eihän meistä oman elämämme taitamattomina rakentajina ollut kilpailemaan niiden mestareiden kanssa. (s. 97)

Vanhempien kunnioitus nousee kirjassa tärkeäksi arvoksi ja myös lastenlasten saaminen on ennen kaikkea kunnioitusta omia vanhempiaan kohtaan, joka kunnollisen lapsen tulisi täyttää. Ikääntyneitä vanhempia myös hoidetaan kotona - tai otetaan puoliso oman huonokuntoisen vanhemman hoitajaksi. Maailma on yhteisöllinen: naapurusto tietää aina koko kylän asiat ja itseensä sulkeutuneihin suhtautudutaan epäilyksellä.

Kuvaukset aviopuolisoiden väleistä jäävät kenties tästä syystä etäisiksi, eivätkä henkilöt haekaan länsimaista ideaalia eli romanttista rakkautta. Useimmille avioliitto tuntuu olevan enemmänkin järkivalinta - sen sijaan naimattomuus hahmottuu oman halun seuraamiseksi. Ei rakkaus kirjasta kuitenkaan kokonaan puutu, se vain kohdistuu yleensä "väärään" kohteeseen: avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen, rikolliseen, mielenterveytensä menettäneeseen. Onnellisia pareja teoksesta sen sijaan ei tunnu löytyvän, vaan viestinä on enemmänkin, että vain nuorilla on kuvitelmia, vanhemmiten on alistuttava elämän väistämättömyyden edessä. Toisaalta lämpimimmät ihmissuhdekuvaukset kirjasta löytyvät juuri muualta kuin pariskunnista: läheinen suhde voi muodostua esimerkiksi oppilaan ja opettajan tai nuoren ja vanhan naisen välille. Myös vanhempien ja lapsen suhteet kuvataan usein lämpiminä ja välittävinä.

Mielestäni on hienoa, että teoksessa nousee heteronormatiivisuuden ja ydinperheideaalin sijaan esille myös erilaiset perheet: adoptiolapset, keinohedelmöitys, kommuunielämä, toinen puoliso vankilassa ja seksuaalivähemmistöt. Viimeisiä kuvataan vaivihkaa, rivien välistä ja tämä vaatii lukijaltakin hoksaavaisuutta. Tämä tukee kuvausta maailmasta, jossa homoseksuaalisuutta ei ääneen lausuttuna ole olemassa, mutta sitä esiintyy silti piilossa katseilta. Henkilöt eivät myöskään itse identifioidu seksuaalivähemmistöiksi kuten länsimaissa tehdään, vaan tilanteet ja suhteet kuvataan ohimenevinä, kaukaisina. Kun avioliitto ei houkuta, vaihtoehtoina on solmia kulissiavioliitto tai elää koko elämä yksin, mikä tosin on viimesijainen ja poikkeava vaihtoehto.

"Nuorena luulee rakkautta tärkeimmäksi asiaksi", professori Shan sanoi yhä ikkunaan päin. "Se on ihan luonnollista, vaikka toivonkin että olisit oppinut jotakin sinulle lukemistani kirjoista. Ihminen voi tuhlata elämänsä tavoittelemalla kukkaa peilistä, kuuta joesta, mutta sinulle en niin soisi käyvän." (s. 50)

Historian ja modernin painolasti

Teoksen Kiina tuntuu elävän välitilassa: menneen ja nykyisen välissä. Tämä korostuu novellissa Vankila, jossa Amerikassa elävä kiinalaispariskunta päättää turvautua moderniin teknologiaan ja keinohedelmöitykseen ja lähtee etsimään sopivaa kohdunvuokraajaa Kiinan köyhältä maaseudulta, jossa eletään köyhyydessä ja kurjuudessa, nähdään nälkää ja myydään ihmisiä kuin tavaroita. Vaikutelma syntyy myös siitä, että kirjassa on monia ihmisiä, jotka ovat ajatusmaailmaltaan ja arvoiltaan perinteisiä ja muistelevat menneitä, mutta elävät yksinäisinä suurkaupungeissa modernin vilinän keskellä. Perinteiset arvot (perhe, vanhempien kunnioitus, kurinalaisuus) iskeytyvät modernin elämän helppouteen ja notkeuteen sekä individualismiin, ja henkilöt tuntuvat kipuilevan tämän murroksen taitekohdassa.

Ailinin teki mieli saarnata pojantyttärelleen vanhempien kunnioittamisesta, mutta Ying pyörittelisi vain silmiään ja nauraisi hänen joutaville, ikäkuluille viisauksilleen. "Minä en ymmärrä, miksi joku haluaisi ravintolassa syödessään katsella näitä ammoisia tyttöjä.""Te näytätte kaikki kolme hirveän nuorilta ja viattomilta. Aidon kiinalaisilta.""Mutta tätä kuvaa ei kylläkään otettu ulkomaanpellejen viihdykkeeksi", Ailin sanoi apeasti. (s. 225) 

Monille henkilöille ristiriita aiheuttaa resignaatiota, kääntymistä pois maailmasta ja sen muutoksista: he tuntuvat ikään kuin "kelkasta tippuneilta". Esimerkiksi novellin Hänenlaisensa mies toistuva motiivi on lausuma: Minulla ei ole enää mitään sanottavaa tästä maailmasta. Monia nykyajan ilmiöitä kuvataankin juuri ikääntyneiden kiinalaisten silmin, joille on vaikea ymmärtää maailman muutosta. Novellissa Aika kiitää muutos konkretisoituu Eurooppaan muuttaneen lapsenlapsen muodossa, jonka todellisuus on aivan erilaista kuin isoäitinsä tämän iässä. Toisaalta alistuminen kohtaloon, välinpitämättömyys ja yksinäisyyteen vetäytyminen nousee myös teoksen vallitsevaksi mielialaksi. Kuten Kiinan historia, sukupolvet ja maailma, kaikki menee koko ajan eteenpäin. Ja paradoksinomaisesti pysyy samalla hätkähdyttävän paikallaan.

Vaarla: Westend

Ostin itselleni joululahjaksi Suvi Vaarlan Westendin. Oma suhtautumiseni rahaan on ollut aina jokseenkin paradoksaalinen: toisaalta  sitä kaipaisi hirveästi ja olen kova säästämään, mutta toisaalta en usko ylimääräisen rahan tekevän ketään onnelliseksi. Ehkä juuri siksi Westend kolahti niin kovaa, sillä samaistuin voimakkaasti päähenkilö Elinan ajatuksiin ja etenkin kuvauksiin tämän nuoresta aikuisuudesta, olenhan itsekin parhaillani opiskelija. Olen liian nuori tietääkseni mitään 90-luvun lamasta, mutta olin 13-vuotias finanssikriisin alkaessa vuonna 2008 ja muistikuvieni mukaan koko nuoruusikääni leimaa hokemat siitä, että huonosti menee, töitä ei ole eikä niitä valmistumisen jälkeen tule saamaankaan. Uskoa talouteen tai työmarkkinoihin ei siis pahemmin ole itsellänikään tai monilla sukupolveni edustajilla ole, minkä koin yhteiseksi kirjan päähenkilön kanssa, joka taas varttui aiemman laman varjossa. Toisaalta 80-luvun kuvattua huumaa oli vaikea ymmärtää: kirjassa kerrotaan nasevasti, että lama vei kouluista ruuatkin, kun lihapullia alettiin säännöstelemään: no mutta tämähän on ollut omaa todellisuuttani aina, ilman, että olisin sitä koskaan ihmetellyt (paitsi ettei meillä mitään lihapullia koskaan koulussa ollutkaan, vain keittoja, puuroa ja laatikoita). Tuntuu suorastaan utooppiselta kuvitella aikaa, jolloin talouslamaa ei vielä ilmeisesti osattu pelätä ja rahaa oli kunnilla ja valtiolla, uskottiin.

Westend alkaa 1980-luvulta, jolloin sen päähenkilö Elina on pikkutyttö, jonka isän yrityksellä menee niin sanotusti lujaa nousukauden nosteessa. Perhe muuttaa arvostetulle alueelle Westendiin, hankkii huviveneen ja ystävystää yhtälailla menestyvien naapurien kanssa. 90-luvun alun lama kuitenkin särkee kaiken: isän firma ajautuu konkurssiin, koti myydään ja palataan takaisin pieneen vuokraluukkuun, rahojen mennessä ulosottoon. Tämä vaikuttaa myös merkittävästi perheen sosiaalisiin suhteisiin sekä perheen sisäiseen dynamiikkaan ja ennen kaikkea se murtaa Elinan uskon tulevaisuuteen ja omaan pärjäämiseen, ja nuorena aikuisena Elina kuvataankin epävarmaksi ja turvallisuushakuiseksi nuoreksi, joka vetää lapsuuden kokemuksiaan riippakiven lailla perässään.

Kirja kuvasi vuoroin Elinan lapsuutta, vuoroin opiskeluaikaa, ja mielestäni tämä toteutus toimi hyvin. Kumpikaan osa ei myöskään tuntunut toistaan kiinnostavalta, kuten usein tämäntapaisissa kertomusrakenteissa käy, vaan koin molemmat tarinan puolet yhtä kiinnostaviksi. Tarina pitikin otteessaan tiukasti ja kirja oli vaikea laskea käsistään.

Kirjaa on kehuttu sen psykologisesta kuvauksesta: hiljaisin ja kilteinkin lapsi tarkastelee yllättävällä tarkkuudella vanhempiensa elämää eikä suinkaan jää sivuun perheen ongelmista, vaan padotut ja purkamattomat kokemukset seuraavat lasta aikuisuuteen saakka. Kun on nähnyt, miten haurasta kaikki maallinen mammona ja menestys on, voi aikuisuudessa vaikea olla vaikea luottaa omaan onneensa.

Toisaalta kirja kritisoi voimakkaasti kulunutta sananpartta siitä, että jokainen on oman onnensa seppä. Maailma ei useinkaan ole reilu ja sen epäreiluus saattaa musertaa ihmisen, joka ei pysty hyväksymään ja alistumaan kohtaloonsa. Parhaimmatkaan eivät aina pärjää, kun maailmantilanne ja talous lyövät vyön alle. Toisaalta kummeksuin ehkä kirjan rahakeskeisyyttä: raha ei nouse vain välineeksi, vaan se on itseisarvo, kaikista korkein mahti, joka määrää kirjan henkilöiden koko elämän suuntaa ja sujumista. Vastoin sananpartta "rahalla ei saa rakkautta", tuntuu kirjan sanovan, että ilman rahaa ei saa edes ihmissuhteita, sillä yksinäinen Elina tuntuu saavan kosketusta muihin ihmisiin vain rahan välityksellä.

Oma filosofiani on kuitenkin lähellä sitä toteamusta, johon Elinakin kirjan loppupuolella päätyy: sekä liiallinen rahamäärä että sen liiallinen puute ovat ihmiselle yhtä vahingollisia. Toisaalta kummatkin ovat aina subjektiivisia: suu säkkiä myöten.

Aleksijevits:Tsernobylista nousee rukous

Maailmankuvamme oli kuin lapsella. Elimme aapisen maailmassa. Emmekä vain me, vaan koko ihmiskunta viisastui Tsernobylin jälkeen... Aikuistui. Siirtyi toiseen ikäkauteen. (s. 193)

Vuoden 2019 vaikuttavin lukukokemus oli Svetlana Aleksijevitsin Tsernobylista nousee rukous (jossa pitäisi olla parikin hattuässää, joita suomalaisesta näppäimistöstä ei löydy). Kyseinen kirja on voittanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2015 ja syystäkin. Se on pikemminkin dokumentti kuin romaani, sillä teos koostuu haastatteluista, joita ovat antaneet ihmiset, jotka ovat tavalla tai toisella liittyneet Tsernobylin ydinvoimaonnettomuuteen 1989. Joukossa on niin Pripyatin kaupungin asukkaita, raivaustöihin osallistuneita, raivaajien vaimoja, maaseudun asukkaita, tiedemiehiä - aina vauvasta vaariin.

Teoksen vaikuttavuus nouseekin mielestäni juuri sen moniäänisyydestä. Monet luvut onkin nimetty tätä moniäänisyyttä korostaen, esimerkiksi Sotilaiden kuoro tai Lasten kuoro. Lukijan eteen avautuu kuva onnettomuuden laajuudesta: miten monia ihmisiä se koskettikaan kaikista eri väestönryhmistä, miten suuria ihmismassoja siirreltiin laskeuman tieltä, miten monet joutuivat jättämään kotinsa tai menettivät terveytensä. Toisille Tsernobyl oli taloudellinen ja inhimillinen katastrofi, toisille se tarjosi mahdollisuuden sankaritekoihin ja hetkelliseen kunniaan. Kirja käykin läpi koko ihmiselämän tunteiden kirjon eikä se olekaan pelkkää itkua ja hampaiden kiristelyä, vaan etenkin vapaaehtoisten raivaajien kertomukset ovat dynaamisia ja toiminnallisia, täynnä tarmoa ja kunnianhimoa. Siltikin nekin jättävät jälkeensä kysymyksen: oliko tuolla lähes uskomattomalla sankarihengellä mitään arvoa, jääkö siitäkin jäljelle vain varhainen kuolema ja tuhkaa?

Toisaalta kaiken massan keskeltä kirkkaimpana kuuluu aina yksittäisen ihmisen ääni: miten mullistavat vaikutukset Tsernobylillä oli yksitellen jokaisen sitä koskettaneen ihmisen henkilökohtaiseen omaan pieneen elämänpiiriin. Paperilla onnettomuudessa kuolleet tai siirretyt ovat vain numeroita (joita on vähätelty törkeästi, antaa Aleksijevits ymmärtää), mutta jokainen menetetty koti tai kuollut läheinen on ollut jonkun ihmisen koko elämä. Henkilökohtaiset haastattelut menevät lukijalla syvälle, luihin ja ytimiin asti, ja vaikka yksityiskohdat unohtuisivatkin, jää mieleen vain tyrmistys inhimillisen hädän ja tuskan syvyydestä. Tätä kirjaa ei voi liikuttumatta ja kauhistumatta lukea, sillä armottoman avoin kerronta pakottaa lukijankin käymään läpi samat raastavat tunneskaalat kuin niiden kertojatkin. Aleksijevitsin teksti mukailee puhuttua kieltä, mikä epäilemättä onkin yksi sen tehokeino. Toistot, ellipsit, tauot, keskeytykset ja suluissa esitetyt tekstin ulkopuoliset reaktiot (esimerkiksi "(itkee)") saavat tuntemaan, että haastatteleva olisi melkein lukijan itsensä edessä. Erityisen vaikuttava mielestäni oli kirjan ensimmäinen haastattelu, jonka on antanut palomiehen vaimo Ljudmila Ignatenko, ja joka suoraan vetää lukijan mukaansa ydinonnettomuuden syvimmän kauhun, epätoivon ja voimattomuudentunteen syövereihin. Monissa luvuissa kauneus ja karmeus kietoutuvat kauhistuttavalla ja groteskilla tavalla yhteen: Emme tienneet, että kuolema voi olla niin kaunis.

Vaikuttavaa ja mielenjäävää onnettomuudessa on myös kaiken järjettömyys, suorastaan järjenvastaisuus: Aleksijevits antaa ymmärtää, että onnettomuutta haluttiin jos ei kokonaan lakaista maton alle niin ainakin peitellä mahdollisuuksien mukaan. Miksei ihmisiä evakuoitu ajoissa? Miksei mitään kerrottu? Pysäyttäviä olivat etenkin haastattelut, joissa todettiin, että Neuvostoliitossa oli valmistauduttu huolellisesti ydinpommiin: jos Tsernobylin sijaan olisi räjähtänyt länsimainen ydinohjus, tietoa olisi kyllä ollut ja ihmiset olisi nopeasti evakuoitu suojaan, valtiolla oli jodivarastoja ja toimintasuunnitelmat. Kun ydinonnettomuuden aiheuttikin oma ydinvoimala, koko systeemi halvaantui, vastuu ei kuulunut kenellekään eikä sitä haluttu ottaa. Ihmiset pelkäsivät toisiaan neuvostojärjestelmässä, mitä kuvaa mielestäni hyvin tämä kohta kirjasta:

Ensireaktioni oli soittaa kotiin ja varoittaa vaimoa. Mutta kaikkia tutkimuslaitoksen puhelimia kuunneltiin. Voi tuota ikuista, vuosikymmenten mittaan iskostettua pelkoa! Kotona ei kukaan vielä tiedä... - - Pitäisikö minun soittaa?! Siitä voisi seurata ikävyyksiä. En enää pääsisi salaisiin projekteihin... (s. 292)

Onnettomuuden hoidossa tehtiin ja tehdään ilmeisesti yhä valtavia virheitä, joiden pohjimmainen syy tuntuu olevan vain viranomaisten välinpitämättömyys. Haastatellut kokevat, että heiltä salatttiin ja salataan asioita, onnettomuus kielletään. Epätietoisuus ei jäänyt vain onnettomuuteen vaan vaivaa valkovenäläisiä edelleen: onko Tsernobylista yhä vaaraa, miten se vaikuttaa laskeuma-alueella eläviin yhä edelleen? Toisaalta ihmisillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin elää elämäänsä eteen päin.

Heti ensimmäisinä päivinä onnettomuuden jälkeen kirjastoista hävisivät kaikki röntgensäteilystä, Hiroshimasta ja Nagasakista ja jopa röntgensäteistä kertovat teokset. Huhu kertoi, että viranomaiset olivat antaneet sellaisen käskyn, jotta ei syntyisi paniikkia. Meidän mielenrauhamme tähden. - - Minkäänlaisia lääkinnällisiä neuvoja ei annettu, mitään informaatiota ei annettu. Ne, joilla oli suhteita, hankkivat joditabletteja (niiden hankkiminen oli työn takana, sillä kaupunkimme apteekeista niitä ei saanut).- -Paikalle tulivat ensimmäiset ulkomaiset journalistit... Ensimmäinen kuvausryhmä... Heillä oli muoviset suojapuvut, kypärät, kumisaappaat ja -käsineet ja jopa kamera oli erityisessä suojuksessa. Ja heitä saatteli meikäläinen tyttö, tulkki, yllään kesämekko ja sandaalit...Ihmiset uskoivat jok'ikisen painetun sanan, vaikka missään ei julkaistu totuutta. (s. 133-134)

Tsernobylista nousee rukous on ehdottomasti ansainnut Nobelinsa. Teoksen luettuaan sen totuusarvoa jää kuitenkin pohtimaan: yksilölle subjektiivinen totuus on tietenkin aina täyttä totta, mutta kaikki mitä ihmiset muistavat tai kokevat, ei ehkä objektiivisesti olekaan. Toisaalta mielestäni teokselle sopii, että Aleksijevits tuo teoksessa esille myös (ilmeisen totuudenvastaiset) huhupuheet ja taikauskon, joita onnettomuudesta ihmisten välisessä puskaradiossa liikkui, mutta jotka entisestään lietsoivat epävarmuutta ja paniikkia. Näin tämä on kuitenkin koettu, ja juuri yksittäisen ihmisen mielenmaiseman ja tunnetilan Aleksijevits osaa elävästi maalata lukijan eteen.

Teos epäilemättä ei sovi herkille lukijoille, sillä se jää vaivaamaan pitkäksi aikaa. Mutta siitä huolimatta jokaisen tulisi lukea tämä vaikuttava ja lähtemättömän kokemuksen tekevä teos, sillä pohjimmiltaan näen siinä puolustuspuheenvuoron inhimillisyyden ja ihmisen puolesta.

Kuin hiileen puhaltaisi

Minulla on jo niin monenmonta blogia, etten viitsinyt tehdä enää uutta, vaan alkaa kirjoittamaan tämän ikivanhan lukion kursseja varten tehdyn blogin pohjalle. Ulkoasu ja teema sopikin tarkoituksiini hyvin, sillä tähän on tarkoituksenani koota lukemiani kirjoja ja kirjoittaa niistä muutama hassu sana jälkeenpäin.

 Olen yrittänyt ties miten monta kertaa aloittaa milloin mihinkin vihkoon tai muistikirjaan lukupäiväkirjaa, johon olisin kirjoittanut mietteitä luetuista kirjoista tai edes ylös mitä olen lukenut, mutta aina ne ovat jääneet. Ajatus on elänyt jo 12-vuotiaasta saakka, kun ystäväni kanssa toimimme ala-asteen kuudennen luokan ajan koulun kirjaston kirjastonhoitajina. Palkkioksi vaivasta meille annettiin lukupäiväkirjat, joka mielestäni oli jo silloin hyvä ajatus, mutta kirja jäi tyhjäksi ja nykyään se on jo kadonnut. Tällä kertaa ajattelin, että ehkä blogimuotoinen lukupäiväkirja pysyisi paremmin elossa, kun näitä tykkään kuitenkin kirjoittaa.

Omasta lukijaprofiilistani sen verran, että olin ihan viimeisiä luokallani ala-asteella, joka oppi lukemaan. Luokalle jäämiselläkin alettiin jo uhkailla, mutta kun lukemisesta lopulta sain kiinni, veikin se ihan mukanaan ja kirin nopeasti ohi luokkatovereistani. Siitä asti lukemista onkin ollut vaikea lopettaa. Kirjoja kuluu nopeasti, joskin viime vuosina yliopisto-opiskelut ja pinot koulukirjoja ovatkin rajoittaneet tätä harrastusta. Yliopiston alussa suoritin toisaalta perus- sekä aineopinnot kotimaisesta kirjallisuudesta ja tällöin lukeminen oli pakosta niin kiivasta (2-3 kirjaa viikossa), että sen jälkeen piti pitää melkein vuosi taukoa, että jaksoi lukea taas vain omaksi huvikseen. Tällä hetkellä aikasyistä vapaa-ajan lukeminen jää paljolti loma-aikoihin.

Erityisesti pidän historiallisista draamoista, paksuista romaanijärkäleistä, ennen 1920-lukua kirjoitetusta kirjallisuudesta sekä nyky-yhteiskuntaa kriittisesti käsittelevistä kirjoista. Erityisesti vierastan lajityypeistä dekkareita ja huumoria. Yritän kuitenkin päästä pois mukavuusalueeltani ja laajentaa repertuaariani eli lukea edes vähän myös novelleja ja nykykirjallisuutta.