Joskus nuorena sitten katsoin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -TV-sarjan ja varmaan siitä asti on pitänyt lukea myös kirjat. Ne kiinnostivat tosi kovasti, joten en edes tiedä, miksei niitä ole tullut aiemmin luettua, vaikka tarkoitus on ollut. Nyt asia kuitenkin palasi jotenkin mieleeni ja päädyinkin lukemaan kirjat, kun ne näppärästi lähikirjastosta olivatkin heti saatavissa. Kirjoitan tässä pari sanaa koko sarjasta. Kirjat koostuvat siis kolmesta eri niteestä, jotka ovat 1. Rakkaus, 2. Sairaus ja 3. Kuolema. Luin nämä kaikki peräkkäin, joten on perusteltua myös käsitellä ne tässä yhdessä.
Kirja kuvaa Tukholman 80-luvun homoyhteisöä ja AIDSin leviämistä sinne. Kirjan päähenkilöt ovat nuoret Rasmus ja Benjamin, mutta mukana on myös muita parin läheisiä ystäviä ja molempien poikien vanhemmat varsin merkittävässä roolissa. Vaikka kirjan kolme osaa on jaettu noin, teemat - rakkaus, sairaus ja kuolema - eivät ole erillisiä, vaan ne kaikki kietoutuvat yhteen kaikissa kirjan osissa. Kirja on myös jossain määrin omaelämäkerrallinen, ja välillä joutui itsekin lukiessa punnitsemaan sitä, mikä teoksesta on fiktiota ja mitä pitäisi lukea kuin dokumenttia. Kirja myös itse alleviivaa sitä, ettei kyseessä ole vain hyvä tarina:
Kirjassa kerrottu on todella tapahtunut.
Kauan sitten, Tukholman kaupungissa.
Nuoria miehiä sairastui, kuihtui ja kuoli pois.
Jonas Gardell oli yksi niistä, jotka selviytyivät.
Tämä on tarina hänestä ja hänen ystävistään.
Kuten usein, jos filmatisoinnin on nähnyt ensin,
lukemista häiritsivät jossain määrin televisiosovituksesta nousevat mielikuvat, jotka eivät olleet ihan linjassa kirjasta nousevien mielikuvien kanssa. Kirjojen perusteella monet hahmot kuvitteli varsin toisen näköisiksi ja oloisiksi. Esimerkiksi Rasmus on tv-sarjassa vaalea, vähän nallemainen pörröpää, kun taas kirjassa tätä kuvataan enemmänkin hyvin persoonalliseksi ja massasta erottuvaksi. Toisaalta jotkut kohtaukset, kuten Paulin hautajaiset, taas saivat televisioversiossa ehkä paremmin näyttävyyttä.
Luulen, että tämä on sellainen kirjasarja, joka olisi kannattanutkin lukea kenties silloin vuosia sitten, kun aihe erityisesti kiinnosti. Nytkin pidin kirjoista, ne oli kirjoitettu kauniisti ja sujuvasti, fiktiota ja dokumentaarista otetta vuorotellen. Ehkä nuorena olisin kuitenkin enemmän samaistunut kirjassa kuvattuun estottomaan ja vastuuttomaan sukupuolielämän kuvaukseen. Nyt alan olemaan niin mummo näköjään, että välillä kyllä kohotteli kulmiaan kirjan meiningeille... :D Tämä sai miettimään, miten paljon teokset kertovat paitsi kuvaamistaan asioistaan, myös lukijoistaan, koska itseäni jäi ärsyttämään, miksi jotkut aiheet alkoivat häiritsemään niinkin paljon. Näin sitä huomaa muuttuneensa. Toisaalta kirjassa aikakautta ennen AIDSia kuvataan "ikuisesti jatkuneina juhlina", ja epidemia tuo katkeran lopun irtosuhteiden kultakaudelle.
Myös poikien vanhempien toimintaa ja reaktioita, jotka siis kirjassa ovat varsin negatiivisia, katsoo ehkä armollisempien linssien läpi näin tultuaan itse vanhemmaksi. Gardell käyttää kuitenkin paljon aikaa vanhempien mielenmaiseman kuvaamiseen ja tuo esille myös vanhempien vaikuttimet ja toiminnan lähtökohdat. Kirjan iso ansio olikin mielestäni tässä: se ei moralisoi eikä syyllistä (ainakaan kovin paljoa), vaan eri tahojen näkemykset ja perustelut toiminnalleen tuodaan kyllä esiin, vaikka ne eivät olisikaan aina oikein. Kirjan henkilöt omassa viallisuudessaan ja itsekkyydessään ovat myös inhimillisiä, eikä kukaan ole ainoastaan hyvä tai paha, mikä saa hahmot tuntumaan aidoilta ja eläviltä.
Merkittävässä roolissa kirjoissa oli myös uskonto. Tähänhän viittaa jo kirjojen nimi, joka on viittaus Raamatun Johanneksen ilmestykseen: ja hän on pyyhkivä kaikki kyyneleet heidän silmistään... Myös toinen kirjan päähenkilöistä, Benjamin, on aikajanan alkaessa innokas Jehovan todistaja, mutta viittaukset Raamattuun nousevat esille useastikin kirjan sivuilla, eivät ainoastaan Benjaminin kohdalla. Tämä Johanneksen ilmestys metatekstinä olikin mielestäni kiinnostava piirre kirjassa, mistä puhutaan harvemmin. Sen käyttö on kuitenkin perusteltua, sillä se siirtää katseen kirjan yhden tärkeimmän teeman, kuoleman, yli: mitä sen jälkeen vai onko mitään? Mielestäni kirjassa pysyi kuitenkin hyvä tasapaino, sillä Gardell ei varsinaisesti pyri ottamaan teoksessaan kantaa tähänkään asiaan, eikä uskonto leimaudu vain huonoksi (kuten itse ennakkoluuloisesti pelkäsin). Vaikka se tuottaakin henkilöille kärsimystä, tarjoaa se myös lohdutuksen ja toivon sanoman, ja monella hahmolle se onkin mukana kuolinvuoteella saakka.
Näin aikana koronan jälkeen jotkut kuvaukset saivat myös vertailemaan suhtautumista AIDSin ja koronan välillä, ja yhtäläisyyksiä mielestäni olikin. Kirjan kuvaukset siitä, miten sairastuneet haluttiin jäljittää, merkitä ja eristää, jopa hyvin vihamieliset asenteet, ovat nousseet esille myös korona-pandemian alkuvaiheissa, kun sairaudesta ei vielä tiedetty kauheasti, mutta pelättiin sitäkin enemmän. Tämä sai pohtimaan ihmismielen logiikkaa, sairauden ja tuntemattoman pelkoa, joka saattaa toimia hyvin samalla tavalla sairaudesta riippumatta. Kirjassa tämä yhdistettiin homofobiaan, mikä varmasti toikin lisämausteensa tuohon ajanjaksoon, jota en itse ole kokenut, mutta itse tavoitin paljon samankaltaista mielialaa kuin tässäkin pandemiassa. Koronan jälkeen kirjaa onkin kiinnostavaa lukea myös tästä näkökulmasta. Ehkäpä tulevaisuudessa joku kirjoittaa koronasta vähän samantyyppisen kirjan, missä kuvataan taudin aiheuttamia tunteita ja kokemuksia kerran 2020-luvulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti