Kertész: Kohtalottomuus

Mutta hän huusi katkeralla ja samalla nikottelevalla äänellä jotain sellaista, että jos omilla ominaisuuksillamme ei ole mitään tekemistä asian kanssa, silloin kaikki on pelkkää sattumaa, ja jos hän voisi olla muutakin kuin se miksi hän on pakotettu, silloin "ei millään ole mitään tarkoitusta", ja se on ajatus, jota hänen mielestään "ei voi kestää". (s. 35) 

Auschwitz-Birkenaun lastauslaituri

Imre Kertész on voittanut teoksellaan Kohtalottomuus Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002. Itse kirja on julkaistu jo vuonna 1975. Joonas on lukenut jo pitkään Kertészin kirjoja unkarin opintojensa myötä ja tämäkin on pyörinyt jossain vaiheessa yöpöydällä ja Joonas on siitä kyllä jotain jutellut minullekin, mutta täytyy myöntää, että suhtauduin mielettömän ennakkoluuloisesti Kertésziin. En edes tiedä miksi, varmaan ajatus unkarilaisesta "sotakirjallisuudesta" ei kuulostanut kovin houkuttelevalta ja jostain syystä mielsin Kertészin tyylin kuivakkaaksi. Tartuin kuitenkin Kohtalottomuuteen, kun halusin lukea jotain holokausti-teemaisia kirjoja lähestyvän Krakovan matkan ja Auschwitzin vierailun pohjustukseksi. Ja huhhuh miten vaikuttava Kohtalottomuus olikaan, varmasti yksi vaikuttavimpia lukukokemuksia ikinä. Mutta täysin eri tavalla kuin etukäteen kuvittelin!

Kohtalottomuus kertoo teini-ikäisestä unkarinjuutalaisesta, joka kesken tavallisen työpalveluspäivän lastataan bussiin ja lopulta Auschwitziin vievään junaan. Päähenkilö on kuitenkin "onnekas", sillä hän nuorena ja työkykyisenä onnistuu välttämään välittömän kuoleman kaasukammiossa ja hänen tiensä johtaa pian muille keskitysleireille. Kirjan voi ajatella perustuvan sinälti omakohtaisiin kokemuksiin, että - kuten romaanin päähenkilökin - kirjalija Imre Kertész oli 15-vuotias unkarinjuutalainen, kun hän joutui Auschwitziin ja myöhemmin Buchenwaldiin.

Kohtalottomuus on ravisteleva lukukokemus. Se ei mässäile eikä alleviivaa keskitysleirejä tai niiden kauhuja, vaan kauheutta kuvataan yllättävänkin vähäeleisesti ja arkisesti. Siitä huolimatta, tai juuri siksi, kuvaus on elävää ja lukiessa silmien eteen avautuu elävä ja uskottava kuvaus keskitysleirin arjesta, haasteista, kauhuista, mutta myös tahdosta selviytyä ja elää eteenpäin. Dokumenttimaisesti kuvatut toteamukset sairaudesta, kivusta ja nälästä tuntuvat kouriintuvan todellisilta. Juuri vähäeleisyys on sitä, mitä nykylukija - tai ilmeisesti omana aikanakaan kukaan - ei pysty käsittelemään. Kirjan päähenkilö muistutti kovasti Albert Camusin Sivullisen päähenkilöä, joka suorastaan järkyttyvän tunteettomasti ja konemaisesti liikkui elämässään eteenpäin, läpi hirveiden kokemusten. Kuten Sivullistakin, voin kuvitella, että Kohtalottomuuskin on herättänyt ihmettelyä: mikä päähenkilö vaivaa, miksei hän murru ja huku emootioihinsa kaiken kärsimyksen keskellä? Onko hän masentunut, tunnevammainen, typerä, outolintu, traumatisoitunut lapsi? Tunnekuvauksen puute ei mielestäni kuitenkaan vähennä kirjan kuvauksia ymmärryksen ylittävästä inhimillisestä kärsimyksestä, sen kuvaus on vain erilaista kuin totuttu Hollywood-viihde: lukija kyllä tuntee sen nahoissaan Kertészin mestarimaisen tekstin läpi. Juuri tämä piirre mielestäni vain vahvistaa lukukokemuksen kauheutta.

"Keskitysleirien helvetistä", hän vastasi, mihin totesin, että siitä en osaisi kertoa yhtään mitään, sillä en tuntenut helvettiä enkä osannut edes kuvitella sitä. Mutta hän selitti, että se olisi vain eräänlainen vertaus: "Eikö meidän pidä kuvitella keskitysleiri", hän kysyi, "helvetin kaltaiseksi?", mihin vastasin, --, että jokainen voi kuvitella sen omaan tapaansa ja oman mielensä mukaan, mutta että omasta puolestani osaisin kuitenkin kuvitella vain keskitysleirin, sillä sen olot tunsin jotenkuten, kun taas helvettiä en. (s. 227)

Kirja on täynnä muitakin paradokseja, sillä Kertész kaataa kaiken totutun ajattelun ympäri: päähenkilö on kaikista vierain omassa perheessään, keskitysleiri ja kyyditykset ovat kuin jotain hilpeää leikkiä, onnelliset hetket ovat läsnä keskitysleirilläkin, päähenkilö ei pidetä muiden juutalaisten taholta oikeana juutalaisena, vaikka juuri siksi hän joutu kärsimään, päähenkilö saa elää koska on sairas, vaikka terveet  ja vahvat kuolevat yms. Koko Kohtalottomuuden maailma näyttäytyy arkijärjen vastaisena, jonkinlaisena nurinkurin-maana, jossa kaikki totuttu kääntyy ympäri - miten nerokas tapa kuvata allegorisesti koko teoksen tasolla sitä, että keskitysleirit ovat todella kaiken järjen ja luonnollisen tuolla puolen. Ei niistä kuulukaan etsiä mitään järkevää ja loogista. Ainoa järjestelmällinen asia on natsien tappokoneisto, joka toimii säntillisesti kuin kello, ja juuri sen ei kuuluisi olla symboli sivistyneelle ja modernille yhteiskunnalle. Siitä huolimatta päähenkilö hokee koko ajan, miten "luonnollisesti" kaikki on ja tapahtuu.

-- "Onko sinun pitänyt käydä läpi monia kauheuksia?" ja vastasin, että riippuu siitä, mitä pidetään kauheuksina. "Sinun on varmaankin täytynyt", hän sanoi, vähän vaivautuneelta näyttäen, "nähdä paljon puutetta ja nälkää, ja sinua on varmaan myös lyöty", mihin vastasin: luonnollisesti. "Poika hyvä, miksi sanot", hän huudahti, mutta minusta näytti jo siltä, kuin hän olisi menettänyt malttinsa, "kaikkeen, että 'luonnollisesti', asioihin, jotka eivät laisinkaan sitä ole!" Sanoin, että keskitysleireillä se oli luonnollista. "Niin, niin", vastasi hän, "siellä kyllä, mutta..." ja sitten hän takelteli, epäröi hieman, "mutta... eihän, eiväthän itse keskitysleirit ole luonnollisia!" tunsi hän viimein löytäneensä oikeat sanat, enkä vastannut hänelle mitään, sillä minulla oli alkanut hitaasti valjeta: yhdestä ja toisesta asiasta on näemmä mahdotonta kiistellä vieraiden, tietämättömien, niin sanoakseni lasten tasolle jääneiden kanssa. (s. 226)

Kesti kauan, että pystyin kirjoittamaan kirjasta mitään, sillä lukukokemusta joutui pureskelemaan ja pyörittelemään pitkään: mitä siinä oikeastaan sanottiinkaan, mikä oli kirjan sanoma. Hämmentynyt olo jäi varmasti siitä, että kirjaa kantoi koko ajan ristiriitaisuudet ja paradoksit, jotka ylittivät arkiajattelun ja -ymmärryksen elämän suoraviivaisuudesta, hyvästä ja pahasta, sanalla sanoen kohtalosta. Kirjan viestiksi jää: kohtaloa ei ole, kaikki on vain sattumaa. Eheiden narratiivien rakentaminen on turhaa, ei ole ennalta määrätttyä tapahtumien kulkua tai kohtaloa, vaan maailma ja ihmisluonto on huomattavasti monimutkaisempi ja kompleksisempi. Onko millään lopulta mitään tarkoitusta? On sitä paitsi vaarallista ajatella, että holokaustilla olisi ollut jokin tarkoitus maailmalle tai se olisi ollut vain väistämätön kohtalo juutalaisille - tällaiselle tapahtumalle ei kuulukaan antaa mitään ennalta määrättyä tai väistämätöntä, ylempää tarkoitusta, sillä sehän loisi tapahtumille jonkinlaisen tarkoituksellisuuden - se ei ole kauniisti kirjoitettu tragedia, se on mielettömyyttä.