Maailmankuvamme oli kuin lapsella. Elimme aapisen maailmassa. Emmekä vain me, vaan koko ihmiskunta viisastui Tsernobylin jälkeen... Aikuistui. Siirtyi toiseen ikäkauteen. (s. 193)
Vuoden 2019 vaikuttavin lukukokemus oli Svetlana Aleksijevitsin Tsernobylista nousee rukous (jossa pitäisi olla parikin hattuässää, joita suomalaisesta näppäimistöstä ei löydy). Kyseinen kirja on voittanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2015 ja syystäkin. Se on pikemminkin dokumentti kuin romaani, sillä teos koostuu haastatteluista, joita ovat antaneet ihmiset, jotka ovat tavalla tai toisella liittyneet Tsernobylin ydinvoimaonnettomuuteen 1989. Joukossa on niin Pripyatin kaupungin asukkaita, raivaustöihin osallistuneita, raivaajien vaimoja, maaseudun asukkaita, tiedemiehiä - aina vauvasta vaariin.
Teoksen vaikuttavuus nouseekin mielestäni juuri sen moniäänisyydestä. Monet luvut onkin nimetty tätä moniäänisyyttä korostaen, esimerkiksi Sotilaiden kuoro tai Lasten kuoro. Lukijan eteen avautuu kuva onnettomuuden laajuudesta: miten monia ihmisiä se koskettikaan kaikista eri väestönryhmistä, miten suuria ihmismassoja siirreltiin laskeuman tieltä, miten monet joutuivat jättämään kotinsa tai menettivät terveytensä. Toisille Tsernobyl oli taloudellinen ja inhimillinen katastrofi, toisille se tarjosi mahdollisuuden sankaritekoihin ja hetkelliseen kunniaan. Kirja käykin läpi koko ihmiselämän tunteiden kirjon eikä se olekaan pelkkää itkua ja hampaiden kiristelyä, vaan etenkin vapaaehtoisten raivaajien kertomukset ovat dynaamisia ja toiminnallisia, täynnä tarmoa ja kunnianhimoa. Siltikin nekin jättävät jälkeensä kysymyksen: oliko tuolla lähes uskomattomalla sankarihengellä mitään arvoa, jääkö siitäkin jäljelle vain varhainen kuolema ja tuhkaa?
Toisaalta kaiken massan keskeltä kirkkaimpana kuuluu aina yksittäisen ihmisen ääni: miten mullistavat vaikutukset Tsernobylillä oli yksitellen jokaisen sitä koskettaneen ihmisen henkilökohtaiseen omaan pieneen elämänpiiriin. Paperilla onnettomuudessa kuolleet tai siirretyt ovat vain numeroita (joita on vähätelty törkeästi, antaa Aleksijevits ymmärtää), mutta jokainen menetetty koti tai kuollut läheinen on ollut jonkun ihmisen koko elämä. Henkilökohtaiset haastattelut menevät lukijalla syvälle, luihin ja ytimiin asti, ja vaikka yksityiskohdat unohtuisivatkin, jää mieleen vain tyrmistys inhimillisen hädän ja tuskan syvyydestä. Tätä kirjaa ei voi liikuttumatta ja kauhistumatta lukea, sillä armottoman avoin kerronta pakottaa lukijankin käymään läpi samat raastavat tunneskaalat kuin niiden kertojatkin. Aleksijevitsin teksti mukailee puhuttua kieltä, mikä epäilemättä onkin yksi sen tehokeino. Toistot, ellipsit, tauot, keskeytykset ja suluissa esitetyt tekstin ulkopuoliset reaktiot (esimerkiksi "(itkee)") saavat tuntemaan, että haastatteleva olisi melkein lukijan itsensä edessä. Erityisen vaikuttava mielestäni oli kirjan ensimmäinen haastattelu, jonka on antanut palomiehen vaimo Ljudmila Ignatenko, ja joka suoraan vetää lukijan mukaansa ydinonnettomuuden syvimmän kauhun, epätoivon ja voimattomuudentunteen syövereihin. Monissa luvuissa kauneus ja karmeus kietoutuvat kauhistuttavalla ja groteskilla tavalla yhteen: Emme tienneet, että kuolema voi olla niin kaunis.
Vaikuttavaa ja mielenjäävää onnettomuudessa on myös kaiken järjettömyys, suorastaan järjenvastaisuus: Aleksijevits antaa ymmärtää, että onnettomuutta haluttiin jos ei kokonaan lakaista maton alle niin ainakin peitellä mahdollisuuksien mukaan. Miksei ihmisiä evakuoitu ajoissa? Miksei mitään kerrottu? Pysäyttäviä olivat etenkin haastattelut, joissa todettiin, että Neuvostoliitossa oli valmistauduttu huolellisesti ydinpommiin: jos Tsernobylin sijaan olisi räjähtänyt länsimainen ydinohjus, tietoa olisi kyllä ollut ja ihmiset olisi nopeasti evakuoitu suojaan, valtiolla oli jodivarastoja ja toimintasuunnitelmat. Kun ydinonnettomuuden aiheuttikin oma ydinvoimala, koko systeemi halvaantui, vastuu ei kuulunut kenellekään eikä sitä haluttu ottaa. Ihmiset pelkäsivät toisiaan neuvostojärjestelmässä, mitä kuvaa mielestäni hyvin tämä kohta kirjasta:
Ensireaktioni oli soittaa kotiin ja varoittaa vaimoa. Mutta kaikkia tutkimuslaitoksen puhelimia kuunneltiin. Voi tuota ikuista, vuosikymmenten mittaan iskostettua pelkoa! Kotona ei kukaan vielä tiedä... - - Pitäisikö minun soittaa?! Siitä voisi seurata ikävyyksiä. En enää pääsisi salaisiin projekteihin... (s. 292)Onnettomuuden hoidossa tehtiin ja tehdään ilmeisesti yhä valtavia virheitä, joiden pohjimmainen syy tuntuu olevan vain viranomaisten välinpitämättömyys. Haastatellut kokevat, että heiltä salatttiin ja salataan asioita, onnettomuus kielletään. Epätietoisuus ei jäänyt vain onnettomuuteen vaan vaivaa valkovenäläisiä edelleen: onko Tsernobylista yhä vaaraa, miten se vaikuttaa laskeuma-alueella eläviin yhä edelleen? Toisaalta ihmisillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin elää elämäänsä eteen päin.
Heti ensimmäisinä päivinä onnettomuuden jälkeen kirjastoista hävisivät kaikki röntgensäteilystä, Hiroshimasta ja Nagasakista ja jopa röntgensäteistä kertovat teokset. Huhu kertoi, että viranomaiset olivat antaneet sellaisen käskyn, jotta ei syntyisi paniikkia. Meidän mielenrauhamme tähden. - - Minkäänlaisia lääkinnällisiä neuvoja ei annettu, mitään informaatiota ei annettu. Ne, joilla oli suhteita, hankkivat joditabletteja (niiden hankkiminen oli työn takana, sillä kaupunkimme apteekeista niitä ei saanut).- -Paikalle tulivat ensimmäiset ulkomaiset journalistit... Ensimmäinen kuvausryhmä... Heillä oli muoviset suojapuvut, kypärät, kumisaappaat ja -käsineet ja jopa kamera oli erityisessä suojuksessa. Ja heitä saatteli meikäläinen tyttö, tulkki, yllään kesämekko ja sandaalit...Ihmiset uskoivat jok'ikisen painetun sanan, vaikka missään ei julkaistu totuutta. (s. 133-134)Tsernobylista nousee rukous on ehdottomasti ansainnut Nobelinsa. Teoksen luettuaan sen totuusarvoa jää kuitenkin pohtimaan: yksilölle subjektiivinen totuus on tietenkin aina täyttä totta, mutta kaikki mitä ihmiset muistavat tai kokevat, ei ehkä objektiivisesti olekaan. Toisaalta mielestäni teokselle sopii, että Aleksijevits tuo teoksessa esille myös (ilmeisen totuudenvastaiset) huhupuheet ja taikauskon, joita onnettomuudesta ihmisten välisessä puskaradiossa liikkui, mutta jotka entisestään lietsoivat epävarmuutta ja paniikkia. Näin tämä on kuitenkin koettu, ja juuri yksittäisen ihmisen mielenmaiseman ja tunnetilan Aleksijevits osaa elävästi maalata lukijan eteen.
Teos epäilemättä ei sovi herkille lukijoille, sillä se jää vaivaamaan pitkäksi aikaa. Mutta siitä huolimatta jokaisen tulisi lukea tämä vaikuttava ja lähtemättömän kokemuksen tekevä teos, sillä pohjimmiltaan näen siinä puolustuspuheenvuoron inhimillisyyden ja ihmisen puolesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti