Ostin itselleni joululahjaksi Suvi Vaarlan Westendin. Oma suhtautumiseni rahaan on ollut aina jokseenkin paradoksaalinen: toisaalta sitä kaipaisi hirveästi ja olen kova säästämään, mutta toisaalta en usko ylimääräisen rahan tekevän ketään onnelliseksi. Ehkä juuri siksi Westend kolahti niin kovaa, sillä samaistuin voimakkaasti päähenkilö Elinan ajatuksiin ja etenkin kuvauksiin tämän nuoresta aikuisuudesta, olenhan itsekin parhaillani opiskelija. Olen liian nuori tietääkseni mitään 90-luvun lamasta, mutta olin 13-vuotias finanssikriisin alkaessa vuonna 2008 ja muistikuvieni mukaan koko nuoruusikääni leimaa hokemat siitä, että huonosti menee, töitä ei ole eikä niitä valmistumisen jälkeen tule saamaankaan. Uskoa talouteen tai työmarkkinoihin ei siis pahemmin ole itsellänikään tai monilla sukupolveni edustajilla ole, minkä koin yhteiseksi kirjan päähenkilön kanssa, joka taas varttui aiemman laman varjossa. Toisaalta 80-luvun kuvattua huumaa oli vaikea ymmärtää: kirjassa kerrotaan nasevasti, että lama vei kouluista ruuatkin, kun lihapullia alettiin säännöstelemään: no mutta tämähän on ollut omaa todellisuuttani aina, ilman, että olisin sitä koskaan ihmetellyt (paitsi ettei meillä mitään lihapullia koskaan koulussa ollutkaan, vain keittoja, puuroa ja laatikoita). Tuntuu suorastaan utooppiselta kuvitella aikaa, jolloin talouslamaa ei vielä ilmeisesti osattu pelätä ja rahaa oli kunnilla ja valtiolla, uskottiin.
Westend alkaa 1980-luvulta, jolloin sen päähenkilö Elina on pikkutyttö, jonka isän yrityksellä menee niin sanotusti lujaa nousukauden nosteessa. Perhe muuttaa arvostetulle alueelle Westendiin, hankkii huviveneen ja ystävystää yhtälailla menestyvien naapurien kanssa. 90-luvun alun lama kuitenkin särkee kaiken: isän firma ajautuu konkurssiin, koti myydään ja palataan takaisin pieneen vuokraluukkuun, rahojen mennessä ulosottoon. Tämä vaikuttaa myös merkittävästi perheen sosiaalisiin suhteisiin sekä perheen sisäiseen dynamiikkaan ja ennen kaikkea se murtaa Elinan uskon tulevaisuuteen ja omaan pärjäämiseen, ja nuorena aikuisena Elina kuvataankin epävarmaksi ja turvallisuushakuiseksi nuoreksi, joka vetää lapsuuden kokemuksiaan riippakiven lailla perässään.
Kirja kuvasi vuoroin Elinan lapsuutta, vuoroin opiskeluaikaa, ja mielestäni tämä toteutus toimi hyvin. Kumpikaan osa ei myöskään tuntunut toistaan kiinnostavalta, kuten usein tämäntapaisissa kertomusrakenteissa käy, vaan koin molemmat tarinan puolet yhtä kiinnostaviksi. Tarina pitikin otteessaan tiukasti ja kirja oli vaikea laskea käsistään.
Kirjaa on kehuttu sen psykologisesta kuvauksesta: hiljaisin ja kilteinkin lapsi tarkastelee yllättävällä tarkkuudella vanhempiensa elämää eikä suinkaan jää sivuun perheen ongelmista, vaan padotut ja purkamattomat kokemukset seuraavat lasta aikuisuuteen saakka. Kun on nähnyt, miten haurasta kaikki maallinen mammona ja menestys on, voi aikuisuudessa vaikea olla vaikea luottaa omaan onneensa.
Toisaalta kirja kritisoi voimakkaasti kulunutta sananpartta siitä, että jokainen on oman onnensa seppä. Maailma ei useinkaan ole reilu ja sen epäreiluus saattaa musertaa ihmisen, joka ei pysty hyväksymään ja alistumaan kohtaloonsa. Parhaimmatkaan eivät aina pärjää, kun maailmantilanne ja talous lyövät vyön alle. Toisaalta kummeksuin ehkä kirjan rahakeskeisyyttä: raha ei nouse vain välineeksi, vaan se on itseisarvo, kaikista korkein mahti, joka määrää kirjan henkilöiden koko elämän suuntaa ja sujumista. Vastoin sananpartta "rahalla ei saa rakkautta", tuntuu kirjan sanovan, että ilman rahaa ei saa edes ihmissuhteita, sillä yksinäinen Elina tuntuu saavan kosketusta muihin ihmisiin vain rahan välityksellä.
Oma filosofiani on kuitenkin lähellä sitä toteamusta, johon Elinakin kirjan loppupuolella päätyy: sekä liiallinen rahamäärä että sen liiallinen puute ovat ihmiselle yhtä vahingollisia. Toisaalta kummatkin ovat aina subjektiivisia: suu säkkiä myöten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti